Vaihtuvat kasvot

Revelationsilla on aikamoinen vilinä henkilökunnan suunnalla. Allekirjoittanut ja Mirjam muodostavat firman selkärangan, mutta sen lisäksi meillä on melkein jatkuvalla syötöllä työharjoittelijoita.

Ilmaista työvoimaa, orjatyötä? Ei sinne päinkään.

Olen kovin kiintyvä ihminen, joten tuntuu aina hirvittävän haikealta, kun joku pitkän aikaa talossa ollut lähtee, jatkaa matkaansa eteenpäin. Aina mummomeiningillä vannotetaan, että tulettehan moikkaaman vielä meitä ja kertomaan kuulumisia, halitaan ja syödään aidosti itku silmässä läksiäispullia. Jokunen viikko sitten lopetti Heta, pitkäaikainen tuttavuutemme. Hän oli työharjoittelussa ensimmäisen kerran, kun vielä teimme töitä täysin korsettien parissa, ja nyt viihtyi kanssamme puolen vuoden työharjoittelujaksolla. Edelleen tuntuu oudolta, tyhjältäkin, kun tuttu ihminen ei enää avaakaan aamuja notkumalla kanssamme, ja nauramassa typerille vitseillemme. On ikävä?

Tukikankaasta saa pienellä vaivalla supersankarinaamion. Tylsää töissä? Ei meillä vaan!

Koen koulutuksen tason tipahtaneen varsin huolestuttavasti yleisellä tasolla, ja työharjoitteluissa on mahdollista syventää käytännön osaamistaan hyvinkin radikaalisti. Meillä työharjoittelijat eivät ole ilmaista orjatyövoimaa, vaan voin ihan käsi sydämellä sanoa, että otan opettajavelvollisuuteni hyvinkin vahvasti. (Asia, josta Mirjam jaksaa vinoilla minulle aina.) Jokaisen kanssa katsotaan yhdessä niitä töitä ja työvaiheita, jotka ovat vaikeita, ja joissa tarvitsisi lisää harjoitusta - ja sitten niitä tehdään. On se sitten puvun vuorittaminen, piilovetoketjun ompelu tai korsetin salaisuudet.

Minulle jokainen harkkari on mahdollisesti tulevaisuuden huippuosaaja, ja pelaan tässä kuviossa valmentajan roolia - myöhemmin saan vaihtaa päähinettä ylpeän ja iloisen mummelin rooliin, kun nämä pienet ihmiseni pärjäävät ja osaavat. Taidankin kantaa aikamoista kanaemon viittaa tässä kohtaa.

Se, että jakaa omaa osaamistaan, opettaa hyviksi ja toimiviksi havaittuja työtapoja ja -tekniikoita, ei ole meiltä pois. Vaikka olisi kuinka pitkään ollut alalla, uudet kasvot tuovat myös jotain uutta mukanaan. Uusi ihminen saattaa nostaa sellaisia huomioita ja kysymyksiä, joita ei ole tullut itse ajatelleeksi, ja samalla rikkoo luutuneita työtapoja. Usein joutuu itsekin pohtimaan, miksi jokin totuttu työvaihde tehdään tietyllä tavalla, jotta sen osaisi kunnolla perustella kysyjälle. Koskaan ei ole ammattilaisena "valmis", vaan aina on jotain opittavaa ja kehittymisen varaa - myös meilläkin. Harjoittelijoiden kanssa työskenteleminen antaa meillekin usein aikamoisia oivalluksia.

Jouluna kävimme harjoittelijoidemme Hetan ja Annan kanssa luovuttamassa verta

Rutisen aina oppilaitoksille, että tarvittaisiin enemmän käytännön tunteja, mutta ei. Niistä vähistäkin karsitaan edelleen. Olen aivan rehellisesti huolissani käsityöläisten osaamisesta ja olemassaolevan tietotaidon katoamisesta kotimaan kamaralta. Tässä oman maailmantuskani ydin. Perinteitä ja käsillätekemistä on alettu jälleen arvostaa, mutta opinahjoissa se ei vieläkään näy.  Pahimmillaan opiskelija on valmistunut reilun kuukauden kuluttua harjoittelun päättymisestä, eikä koulun puolelta oltu opetettu mm. sellaista oleellista asiaa kuin saumurin langoittaminen ja säädöt. Voitte varmaan kuvitella, että olin kohtuullisen tyrmistynyt asiasta, ja sitten aloitettiinkin jo harjoittelut saumurin kanssa. Eri oppilaitosten välillä on suuria eroja, mutta huoleni ei ole aivan turha.

Ei, kaikista ei tule käsityöläisiä, mutta suunnittelijankin on hyvä tietää, tiedostaa, mikä on mahdollista, mikä ei.  Tietenkin tässä piilee ikuinen vaara kirjaimellisesti kaavoihin kangistumisesta, oman itse rajoittamisesta. Tieto lisää tuskaa? Paljon mainostettu ja glorioitu kultainen keskitie lienee tässäkin avainsana. Valtaosalle opiskelijoista maalataan koulussa hehkuvaa kuvaa suunittelijan töistä, mutta suurin osa ei koskaan pääse haaveilemaansa ammattiin - ainakaan ilman omaa yritystä. Harvalla on muutenkaan uransa alussa mahdollisuus hankkia sopimuskumppania valmistamaan luomuksensa fyysisiksi tuotteiksi, joten tässäkin tulee yksi mutka matkaan. Käytännön osaamisesta ei ole mitään haittaa, koskaan.

Lopuksi vielä terveiset kaikille meillä harjoittelussa olleille: Meillä on teitä kaikkia ikävä!