Revelations

Revelations

tiistai 24. joulukuuta 2013

Jouluntoivotukset 100. blogauksen siivin

Hyvää Joulua!


Sade jytisee vasten peltikattoa ja tuuli ulvoo, vonkuu ja viuhuu sillä tavoin vanhan hirsitalon nurkissa, että välillä hirvittää lähteekö katto kohta lentoon. Ikkunasta katsottuna maisema ei ole kovin jouluinen, mutta onneksi alakerrasta hiipii nenään glögin, kanelin ja kardemumman aromeja. Olen tullut kotikotiin joulun viettoon. Työkiireet eivät kuitenkaan vielä helpota. Tammi-helmikuun hääpäivät lähenevät vauhdilla, sekä hyvin nopealla aikataululla pyydettiin erääseen häälehteen uutta kuvauspukua, ja heittäydyin niin hulluksi, että päätin tehdä kokonaan uuden mallin.

Tunnistatko mikä Kreikan mytologian jumalatar patsastelee kaakeliuunin kyljessä?

Sen seurauksena lastasin lauantaina putiikin ovien suljettua autoon koiran ja kamppeideni lisäksi ompelukoneen, silitysraudan, saumurin ja useamman pakan kankaita. Lapsuudenkotiin sitten päästyäni edessä oli vanhan huoneeni kaivaminen esiin pölyn, epämääräisten säilytyslaatikoiden ja muun sellaisen alta, ja perustin tänne väliaikaisen työhuoneen. (Äänitehosteina siivoti siivoti ja, pyyhk pyyhk) Vanhan talon yläkerrassa ei ole asuttu hetkeen, jaloissa vetää, ja on vähän viileää, mutta tilaa onneksi on. Jos tulee liian kylmä, voi aina laittaa villasukat jalkaan. Lattialla kyykistely kankaiden leikkuun merkeissä nostattaa nostalgisia väreitä käsityöläisen taipaleen alkuvuosista. Tänä aamuna alkoi kummasti kaivata skeittareiden polvisuojia pitkällisen kyykistelyn ja konttaamisen jälkeen.  Miten pitkälle sitä onkaan tullut lähtöpisteestään!

Valaistus on vähintäänkin tunnelmallinen.

100. blogaus ja katsaus kuluneeseen vuoteen


Blogipuoli on ollut nyt loppuvuodesta hieman lapsipuolen osassa. Työssä ja sen tuomissa kiireissä on tietenkin oma juttunsa, mutta myös henkilökohtainen elämä on tuonut omanlaisiaan pyörteitä. Tämä elämäkseni kutsuttu junamatka otti kunnolla vauhtia, eikä se tunnu lainkaan jarruttavan. Minulla 2013 oli nimetty jo alkumetreiltään muutosten vuodeksi, kun opettelin elämään uudella tavalla, uusissa puitteissa. Puolentoista vuoden sisään menetin puolet lähiperheestäni, ja oman pitkän avioliiton kariutuminen eroon.

Vuoden aikana oli joitain hetkiä, jolloin tuntui hieman kitkerältä tehdä ihania hääunelmia, kun niistä omista oli enää muistot ja apea fiilis. Onneksi ne katosivat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Toisinaan taas olen kokenut itseni pieneksi vampyyriksi, kun olen imenyt asiakkaiden onnea, innostumista ja unelmia itseeni, antanut niiden nostaa itseänikin. Kiitos teille, olette antaneet minulle aivan äärettömän paljon iloa, uskoa tulevaan ja saaneet hymyn pysymään aivan aidosti kasvoillani! Olette ihania!

Laadunvalvojani viettää joko kinkkukiusausten aikaa (kuvassa) tai lojuu mahdollisimman tiellä.

Muutosten vuosi pitää pintansa aivan loppumetreilleen asti. Läheinen, melkein vara-ukinomainen vuokraisäntäni menehtyi syksyllä ja perikunta päätti ottaa asuntoni omaan käyttöönsä. Näin ollen muutan elämäni kokonaan toiseen osoitteeseen, ja kummasti tämä mahtuu vielä vuoden viimeiselle viikolle. Tähän liittyvät järjestelyt ja pakkaaminen ovat pitäneet minut tehokkaasti poissa internetin ihmemaailmasta. Pitää jatkossa varoa, kun alkaa nimeämään näin pitkiä ajanjaksoja. Sitä saattaa saada, mitä tilaa!

Toki vuoteen on kuulunut myös paljon, paljon hyvää, eikä kaikki ole ollut niin ankeaa kuin aiemmin maalailin. Ihania ihmisiä, niin asiakkaita kuin putiikin ulkopuolellakin kohdattuja ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Sellainen määrä hyvää tahtoa, avuliaisuutta, ystävällisyyttä ja välittämistä, etten osaa sitä kunnolla oikein ilmaista. Eräs ystäväni totesikin minun elävän oikeastaan vanhaa Suomifilmin elämää. Mene ja tiedä, mutta olen äärimmäisen kiitollinen aivan kaikille. Koen olevani erityisen onnellisessa asemassa, etuoikeutettu saadessani kohdata näin upeita ihmisiä ja tuntea niin monen välittävän!

Blogi jää joulu(muutto)tauolle tästä ja ensi kerran ollaan kuulolla ensi vuoden puolella, En uskalla sitä nimetä tässä vaiheessa, mutta sen sijaan toivotan ihanaa, yltäkylläistä ja läheisten ihmisten lämmittämää Joulua ja Uutta Vuotta! Toivotuksen lopuksi vielä palanen omaa käsityöhistoriaa, jouluinen, omalle äidille tehty perinnettä ja modernia kosketusta yhdistävä pyyheliinapeite reikäkirjonnalla ja lehtosiksi kutsutuilla karjalankirjonnalla. Kangas on Wetterhoffilla käsinkudottua pellavaa, jota ei taida nykyisin saada enää kirveelläkään mistään. Ihana, ihana kangas, ja niin upeasti työstettävä näille tekniikoille. Aah, olisipa enemmän aikaa, niin en muuta vapaa-ajalla tekisikään!

Yksityiskohta reikäkirjonnasta ja keskuskuviosta

Käsityön tuomaa tunnelmaa keittiössä.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Mihin kyyhkyset karkasivat?

Itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien pukujen taustaa saa harmi kyllä vielä odottaa ensi viikkoon. Työnnän edelleen herra Murphya kaksin käsin ja pienen kierrepotkun maustamana ovesta pihalle, mutta se pahus pitää karmeista kynsin ja hampain kiinni. Toisin sanottuna, taistelen netin toimivuuden ja koneiden yhteensopivuuden kanssa vielä jonkin verran, vaikka voiton puolella ollaankin.

Itsenäisyyspäivää edeltävällä viikolla tapahtui muutenkin, joten sananen niistäkin. Sofi Oksasen uutuuskirja, Kun kyyhkyset katosivat, kääntyi näytelmäksi ja sen ensi-ilta nähtiin Kansallisteatterissa 27.11. Vaikka kiire painoikin niskaa, kutsun tullessa ei ollut kysymystäkään lähtisikö vai ei. Arkea pitää välillä poikkaista ja mahtavan tyypin, upean kirjailijan uutta valloitusta juhlittaisiin mielellämme. Olin myös hurjan utelias siitä, miten monisyinen, monessa ajassa ja useamman henkilön näkökulmasta käytävä tarina kääntyisi teatterin lavalle.



Kyyhkyset katosivat näyttämölle


Arvostelun suhteen olen tässä matti myöhäinen, mutta onneksi maallikkokävijälle ei ole sellaista tiukkaa aikataulua kuin vaikkapa lehden kriitikolle. Olen viimeksi käynyt Kansallisteatterissa toistakymmentä vuotta sitten, ja oli yllätys, miten pieni tila oikeastaan olikaan. Kotoisa, nostalginen ja äärimmäisen kaunis, mutta niin kovin kovin piskuinen. Ainakin salissa vallitsi senkin johdosta hyvin intiimi tunnelma.

Alunperin häkellyin hetkeksi näyttämön kokoonpanosta, pyörivän lavan ratkaisusta ja lavastuksesta tekstitystauluineen ja isoine näyttöineen. Parin minuutin kuluttua olin jo täysin tottunut ratkaisuun, ja pää osasi hahmottaa tilan huomattavasti paremmin. Lavastus oli aivan nerokas, ja erityisen tykästynyt olin Maija Kaunismaan bändin sijoittamiseen keskelle lavaa. Livemusiikki sai näytelmän tunnelman kohoamaan uusiin sfääreihin ja samalla toimi hienolla tavalla osana tarinaa ja sen lavastusta. (Kiitos myös Maijalle hienon, hauraan herkän, ja samalla vahvan musiikin tekemisestä!)

Ihana  vanha Kansallisteatteri!

Allekirjoittanuthan aikoi aikoinaan teatteripukusuunnittelijaksi, joten oma erikoistuminen myös puvustusopintojenkin suhteen pisti lavan erityisen tarkkailun alle. Sattuneesta syystä puvustus, sen ratkaisut ja toimivuus ovat minulla aina suurennuslasin käsittelyssä. Tarinan lieron, Edgarin, jatkuva vaatteidenvaihto oli hieno metafora takinkääntäjän nahanluonnista, roolista toiseen siirtymiseen.

Muutenkin näyttelijäkaarti teki hienoa työtä, joista haluan nostaa Juuditin ja saksalaisupseeri Helmutin rakkauden esiin. Penkissä joutui kyseenalaistamaan oliko näyttelijöillä oikeasti romanttinen suhde keskenään vai oliko kyse vain äärimmäisen hienosta näyttelijätyöstä. Wow, mitä kemiaa! Samoin tilanteesta toiseen luikerteleva Edgar oli inhottavan uskottava ihmishirviö. Voin suositella näytelmää lämpimästi kaikille, myös kirjaa lukemattomille. Ajatuksia herättävää, pitkäksi aikaa hiljentävä kokemus.

kuva Toni Härkönen

...ja kuinka annetaan itsestään todella hieno kuva


Ensi-illassa vastaan käveli myös Miljoonasateen laulajana ja lauluntekijänä tunnettu Heikki Salo, josta tohisimme Mirjamin kanssa hyvän aikaa, kunnes keräsin rohkeutta mennä haastelemaan yhden ihailemani tahon kanssa. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Minä: Täytyy tunnustaa, että sinulla on aivan äärettömän ihanat aivot. Olen fanittanut sanoituksiasi ja musiikkiasi vuosikausia, ja aina tulee ihailtua, miten hienoja sanakäänteitä niissä on.
Heikki Salo: Sanoitko ihanat aivot?
Minä: Eh, joo.
Mirjam: Aurora oikeastaan tarkoitti, että herkulliset aivot, mutta taisi sensuroida sen tästä pois.
Heikki Salo: Ahaa, no kiitos. (Näyttää hyvin hämmentyneeltä ja sanavalmis tarinaniskijä ei oikein tiedä mitä sanoa.)
Minä: Okei, mutta tarkoitus oli siis kiittää niistä hienoista jutuista, mitä olet tehnyt ja ennen kuin tästä tulee todella vaivaannuttavaa, menemme nyt pois.

Herra Salon puoliso ainakin jaksoi huvittua tästä runsain määrin. Onneksi pikaisen takavasemmalle vetäytymisen jälkeen oli tarjolla suppilovahveropiirakkaa, niin ei päästy häpäisemään itseään tämän enempää, kun oli suu herkkuja täynnään. Seuraavalla kerralla sitten uuden uhrin kanssa, heh.

Sivistynyt sylitanssi. Kuva Toni Härkönen

Muistutus menneisyydestä


Koskapa ensi-iltoihin liittyy myös punaisten mattojen glamouria, ja meidän kohdallamme myös nostalgiaa, kuten viimeisistä kuvista voikin arvata. Kirjailijatar itse, joka oli sovittanut teoksensa täksi juuri nähdyksi teatteriversioksi, nousi lavalle näytöksen jälkeen kiittämään siinä samassa turkoosinhohtoisessa silkkipuvussa, jonka Mirjam oli tehnyt 2010 kieppeillä. Syvänturkoosi silkki suorastaan hehkui parrasvaloissa, ja helman sadat kristallit säihkyivät mahtavalla tavalla.

Ilahduttaa aina, kun pukujamme käytetään useammin kuin kerran, ja tämä kyseinen vaate on nähty Sofin yllä niin konserttikiertueella, Sivistynyt sylitanssi -pokkarikamppanja mainoskuvissa kuin nyt ensi-illan juhlistuksena. Näkyipä kyseinen puku seuraavana päivänä iltapäivälehtien arvosteluissakin, ja sai lisää hyvää mieltä ilmoille. Kuitenkin, toivoisin aina, että meidän puvuillamme olisi enemmänkin käyttöä kuin yhdet kekkerit, joiden jälkeen puku saa loppuiäkseen kaappituomion. Siksi tämä tuntui erittäin hyvältä - ja hyvä työ näyttää kyntensä vielä vuosienkin jälkeen, palvelee monessa menossa.


perjantai 6. joulukuuta 2013

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Vuoden kohokohta ainakin näin suunnittelijan ja käsityöläisen näkökulmasta on taas käsillä: Itsenäisyyspäivä. Erityisesti vielä presindentin linnan juhlat. Lähes joka vuosi sinne on aina jotain omien kätösten kautta mennyt, tai vastaavasti on voinut bongata tuttujen suunnittelijoiden tekemiä luomuksia.

Minulla on ollut vuosikausia perinne itsenäisyyspäivän suhteen, aluksi kotikotona ja myöhemmin sitten pesästä lennettyä omassa kodissa. Syödään hyvin, avataan viinipullo ja sitä tyytyväisesti maistellen on katsottu koko linnan juhlien taltiointi tuntien kättelyineen. Toki kotisohvan kriitiikkona olen ollut huomattavasti kärkkäämpi, kunnes sitten selvisi kutsujen saapuvan vajaata kuukautta, viimeisille jopa pari viikkoa ennen juhlaa. Voin kuvitella, millä hädällä sen jälkeen kutsun saanut yritää pitää punaisen langan käsissään ja löytää tilaisuuteen sopivan puvustuksen. Enkä ole ollut lainkaan niin kriittinen punaisella matolla liitävien helmojen suhteen. Kutsujen viimetinkaisuus on myös johtanut siihen, että yleensä aina buukkaan koko marraskuun tyhjäksi, enkä ota siihen tilauksia. Harvoin tämä on ollut turha varotoimenpide.

Tänä vuonna presidentin linnan remontin vuoksi juhlia ei järjestetään perinteisessä paikassaan, vaan Tamperetalolla Mansessa. Ajasta ikuisuuteen jatkunut perinnejuhla, jossa lähinnä musiikkivalinnat ja ruokalista ovat kokeneet muutoksia, saa väistyä. Toki perusasetelma pysyy ennallaan, mutta paikan muutoksen myötä uudistuksia kokee niin ohjelma kuin pukukoodikin. Monelle tämä on tuonut epävarmuutta ilmaan, mutta minä olen ollut innoissani. Jotain aivan uutta, jotain sellaista, mitä ei olla kertaakaan aiemmin nähty!

Revelationsilta Tamperetalossa nähdään kaksi pukua. Toinen on kansanedustaja Johannes Koskisen Liisa-vaimolla, jonka kanssa on aina yhtä ihanaa tehdä töitä. Hänellähän oli viime vuonna Mirjamin suunnittelema iltapuku. Liisan voi bongata hopeanharmaassa polvimittaisessa puvussa, jossa on pitkät hihat. Helmassa ja hihansuissa hehkuu upea helmikirjailtu pitsi. Selkeää, tyylikästä ja eleganttia.



Toinen puku puolestaan nähdään Hämeen maakuntajohtaja Timo Reinan puolisolla Riikalla. Tämä puku on munakoison ja kuparin sävyistä silkkiä, ja olen aivan varma, että se tulee näyttämään mustalta televisiokameroissa. Puvussa on epäsymmetrinen helma, ja alta pilkistää kuparinvärinen kapealinjainen alempi hameosa. Vyöllä taas keikkuu kuvassakin näkyvä helmikirjottu pitsikoriste. Reinat on kutsuttu myös virallisille jatkoille, joten tämän puvun todennäköisesti tulee bonganneeksi kättelynkin jälkeen.

Kerron ensi viikolla tarkemmin näiden suunnittelusta, joten toivottelen hyvää bongailua. Itse aion avata kuoharipullon, asettua töllön eteen ja silmä kovana kytätä tuttujen tekemiä pukuja. Luvassa on ainakin Pukunin Saaran, Twitzin Marikan ja Valkoisen kreivittären Johannan luomuksia. Hyvä me!

Tämänviikkoisena sokerina myös selvitän alla, mitä juhlien muuttunut etiketti oikein pitää sisällään. Tässä kotisohvien kriitikoille myös oiva apu. (Olisipa ollut enemmän aikaa, iski kauhea hinku tehdä itsenäisyyspäiväbingo juhlia seuraaville.)

Pukukoodina tumma puku


Etiketti ja pukukoodit on luotu tuomaan selvyyttä pukeutumisvalintoihin, eikä suinkaan hankaloittamaan niitä. Etikettipukeutuminen on samalla muiden, ja kutsujien toiveiden huomioimista ja itse juhlan kunnioittamista. Kuinka useasti sinulle on käynyt tilanne, jossa olet ollut epävarma siitä, mitä päälle kannattaisi laittaa, ja myöhemmin olo on joko ali- tai ylipukeutunut? Etiketti auttaa tässäkin.

Tumma  puku tarkoittaa sitä, että naisilla on runsaasti valintoja edessään. Kun ottaa vuodenajan, tilaisuuden juhlavuuden, sekä oman värimaailman huomioon, ei voi mennä pahasti metsään. Etikettipukeutuminen antaa meille kaikille mahdollisuuden pukeutua monimuotoisesti, omaa persoonaa esilletuoden ja käyttää sitä sanattomassa kommunikoinnissa itseilmaisun välineenä. Mikä olisi parempi oman itsen käyntikortti kuin pukeutua siten, että viesti on kaikille selvä: Tällainen ihminen minä olen!

Kutsun juhlaan saadessaan, moni haluaisi täysipitkän, mahdollisimman näyttävän ja runsaan prinsessamaisen unelman, vaikka kutsun pukukoodi olisi tummapuku. Iltapuvun ja juhlapuvun oleellinen ero on pituudessa sekä juhlavuudessa. Kun pukukoodi on tumma puku tai smokki, nainen pukeutuu iltapukuun, joka pituudeltaan maksimissaan on jalkapöydän päälle, nilkkamittainen tai pohjemittainen, ja on joko yksi- tai kaksiosainen.  Myös lyhyt puku käy muodin ja tilaisuuden luonteen niin salliessa. Tosin tässäkin pitää käyttää järkeä ja makua. Vesirajaa hipoja minihame ei ole hyvän maun mukaista, kun otetaan juhlan luonne huomioon. Valtakunnan ykkösjuhlassa olisi sovelias kunnioittaa itse juhlaa, presidenttiparia ja itsenäisyyspäivää, ja yli polven ulottuvat helmat olisi syytä jättää kotiin. Luulenpa, että Tampere-talossa nähdään nyt myös juhlavia housupukuja - hame kun ei ole kaikkien naisten ykkösvaihtoehto. Housupuvut ovat tosiaan aivan ok, kunhan materiaali on sopivan juhlavaa, eikä se arkinen tweedlook.

Kengät, korut ja päällysvaatteet


Kenkinä iltapuvun kanssa käytetään sirokorkoisia avokkaita tai sandaletteja. Kengät ja laukku tulee olla samansävyiset, mieluiten samasta materiaalista valmistetut. Iltalaukku on siro, kädessä kannettava pieni laukku joko nahkaa tai kangasta. Iltalaukussa ei koskaan saa olla pitkää olkahihnaa, vaan mahdollinen hihna on aivan lyhyt, ranteessa pidettävä.  Sukat ovat ohuet, asun väreihin sopivat, kuvioidut, metallivälkkeiset tai tummasävyiset, aina kuitenkin joko samanväriset tai vaaleammat kuin kengät.

Juhlapuvun kanssa ei saa käyttää perinteistä rannekelloa, mutta korukello on soveltuva. Korut ovat juhlapuvun kanssa arvokoruja, tai tyylikkäitä pukukoruja. Tiaran käyttö on mahdollista jos niin halutaan. Juhlapuvun kanssa voi käyttää kunniamerkkejä, jotka kiinnitetään rinnan vasemmalle puolelle vaakasuoraan. Kunniamerkkien kanssa tulee vain aina pitää huolta siitä, etteivät ne kosketa ihoa. Rintavien naisten kannattaa myös kiinnittää huomiota kunniamerkkien sijoitukseen, etteivät ne jäisi törröttämään rinnan korkeimmalta kohdalta. Samoin puvun tukevuus on tässä tärkeää. Jos puku roikahtaa kunniamerkkien painosta, on selvää, ettei se pue ketään.

Päällysvaatteita ei kannata myöskään unohtaa. Mikään ei pilaa juhlavaa vaikutelmaa niin hyvin kuin upean kokonaisuuden ylle on vedetty vaikkapa normaali, arkinen takki. En lähde tässä nyt maalailemaan kuvia ulkoiluvaatteista, mutta saanet pointin selväksi. Juhlapuvun kanssa käytetään pitkää takkia tai viittaa. Etiketin mukaan turkkikin on mahdollinen, mutta tämä aina oman eettisen kannan mukaan.

Miten tulkita koodia?


Etiketin mukaan pariskunnan tulee pukeutua samantasoisesti ja miehen pukeutuminen määrittää aina naisen asun. Verrattuna itsenäisyyspäiväjuhliin, jos kutsussa lukee tumma puku, frakki tai saketti, nainen voi katsoa sen mukaan, mitä päällensä laittaa. Kellonaika kertoo tilaisuuden luonteen, ja sen mukana pukeutumisen.

Vedenjakajana on klo 18.00 joka määrittelee onko tilaisuus ilta- vai päivätilaisuus. Päivätilaisuuksia, ennen klo 18.00 ovat viralliset vierailut, avajaiset, häät, perhejuhlat, onnittelukäynnit, laitosten vihkiäiset, cocktailtilaisuudet sekä akateemiset juhlat. Tuolloin kutsukortissa voi lukea arkipuku, tumma puku. Täyspitkä juhlapuku ei missään tapauksessa ole edellytys, vaan juhlavuus määrittää asun. Klo 18.00 jälkeen tilaisuuksia voivat olla esim. juhlatanssiaiset, suuret päivälliset, häät, juhlakonsertit, juhlanäytännöt ja Suomessa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivä-vastaanotot. Kutsukortissa pukeutumiskoodina on tuolloin tumma puku, smokki tai frakki.

Kinkkisen tästä tekee se seikka, että itsenäisyyspäivän vastaanotolle kutsut on kellonajan mukaan porrastettu. Toisten kutsussa lukee klo 17.30, toisten klo 18.00. JA kun tuo maaginen kello kuusi on juurikin vedenjakaja, tämä on omiaan aiheuttamaan hämmennystä. Emmeköhän näe sekä pitkiä, että lyhyempiä helmoja, ja kummatkin ovat tällä kohtaa ok, kunhan polvet pysyvät piilossa!


Lisää tietoa etiketistä ja pukeutumisesta



 http://pukeutumisopas.wordpress.com/tilaisuuden-aika-ja-puku/

 http://pukeudu.fi/

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Mene pois Mr. Murphy!

Mahtoikohan tuo kovanonnen kaveri intoutua viime viikon manailustani, kun tuntui asettuvan taas taloksi. Minulla on nimittäin ollut aivan äärimmäisen harmistuttavia nettiongelmia viimeiset parisen viikkoa. Ensin kotiläppärini kieltäytyy ottamasta lainkaan yhteyttä nettiin, sen jälkeen työkone alkaa kiukutella, kaatuilla ja vetää bittiset itkupotkuraivarit, ja nettitikkukaan ei nätisti pyytämisestä huolimatta oikein halua yhdistellä. Ei auttanut edes hitaasti kymmeneen laskeminen ja etäavun kanssa ongelmien ratkomisen yhdistäminen, joten nyt blogi on auttamattomasti retuperällä. Kuviakaan ei nyt ole, koska en saa ladattua niitä nyt.

No, minkäs teet. Pelkällä puhelimella ei oikein saa kovin paljoa tehtyä. Tai jos saa, neuvoja otetaan vastaan. En ole vieläkään ihan perillä ihkaensimmäisen älypuhelimeni saloista.Olen tähän asti pysynyt perinteisissä kapuloissa, kun olen niin tavattoman kömpelö, että luuri lipsahtaa käsistä lattialle/ betonille/ asfaltille/ valitse muu kova alusta tai ikävän kova tiputus. En ole tehnyt sitä tarkoituksella, se vain tapahtuu suureksi kauhukseni. Nyt uskaltauduin sitten älypuhelimien ihmeelliseen maailmaan, kun tarjolle tuli iskun, kolhun ja vedenkestävä malli. Katsotaan kuinka kauan säilyy ehjänä, heh heh.

Älypuhelimista puheenollen. Ne ovat tuoneet meillekin ihan uutta kivaa ja mielenkiintoista, sillä olemme kummatkin Mirjamin kanssa auttamattoman koukussa Instagrammiin ja aloittelen haparoivaa tunnustelua myös Pinterestin kohdalla. Voi argh, miten koukuttavaa ja kivaa! En olisi uskonut innostuvani niin paljon puhelimen näpyttelystä, mutta minkäs teet. Meitä voi seurata Instagrammissa ketään yllättämättömillä nimillä: #auroraraiskinen ja #mirjamlehtonen. Luvassa blogin tyyliin kurkistuksia työn alla oleviin projekteihin, hääpukuihin, inspiroiviin juttuihin ja epämääräisiin ilon ja tunnelmoinnin pyörteisiin.

Muuten täällä tulee paahdettua pää kolmantena jalkana. Linnan juhlat - tai Tamperetalon juhlat tänä vuonna - pitävät vauhdin yllä ja työtunteja ei uskalla edes laskea. Ommellessani herkkään sifonkiin pitsikuvioita, olen tullut samalla katselleeksi hyvän määrän sarjoja ja leffoja, joita on pitkään jo pitänyt katsastaa. (pssst, Game of Thrones on aika kova.) Elokuvia vielä varmaankin tulee kulumaan aika reilusti, sen verran mikroskooppisia pistoja sifonkiin saa tehdä, ettei se lähde vetämään tai kinnaamaan mihinkään suuntaan.

Kello kiirii sen verran, että täytyy palata ompelurumbaan, koska aikataulu on armoton. Loppukaneetiksi vielä muistutus morsiamille: Hääpukualennusmyynnit jatkuvat vielä marraskuun loppuun asti. Nyt kannattaa käydä katsomassa itselleen unelmapuku mahtavan hyvään hintaan, ja budjettia jää kivasti käytettäväksi vielä erityisen kivoihin alusasuihin, kenkiin tai vaikka napata se ihana sormus, joka jäi mielen pohjalle kutkuttelemaan! Kokoja löytyy mukavasti kaikille, erityisesti pienissä ja vähän reilummissa malleissa.


torstai 21. marraskuuta 2013

Itsenäisyyskiireitä nettipimennosta huolimatta

Tiedän, tiedän. Blogi on myöhässä ilmestymisestään. Tällä kertaa minulla on erittäin hyvä syy. Onhan? Olin nimittäin treffeillä, ja oli sen verran rattoisaa, että ajelin vasta tiistai aamuna hiljalleen vaalenevan hämärän läpi takaisin Hämeenlinnaan. Uskollinen työvalvojani ja satunnaisesti esiliinan virkaa toimittava ystäväni (lue:koira) oli myös mukana, eikä muuten auta yhtään aamu-unisen ponnistuksia pitää silmät ratin takana auki, kun karvainen kaverini veti vieressä hirsiä täyttä häkää. Kuorsauksen kera vielä.



Suosittelen lämpimästi Gravity -elokuvaa. En muista, koska olisin kokovartalojännittänyt tällä tavoin pitkiin, pitkiin aikoihin. Adrenaliinipölly jatkui vielä hyvän tovin lopputekstienkin jälkeen, jätti jälkeensä hiljaisen tyypin, jonka useimmiten vaikeasti hiljennettävä leipäläpi pysyi ennätysajan kiinni. Onneksi kukaan ei katsele leffateatterin pimeydessä itsekseen nytkähtelevää, säpsyvää ja treffikaverinsa polvet mustelmille puristavaa pöljää. Mutta leffa on hyvä, käykää katsomassa!

Tämä oli siis alkuperäinen syyni, mutta herra Murphy on taas kaikista kielloista huolimatta sotkenut elämääni. (Kuulehan heppu, viime vuoden mutkat olivat ihan riittävästi. Sinua EI kaivata täällä!) Tällä kertaa pahalainen sotki nettiyhteyteni, ja niinpä lähes valmis teksti kuvineen jäivät raivostuttavasti bittibarrikadin taaksen, enkä päässyt niihin lainkaan käsiksi. Tätä selvitellessä toivon saavani blogauksen kuitenkin pihalle, vähän kuin pullopostin haaksirikkoiselta.

Ylpeä ystävistä - Dreamteamin saavutuksia


Aivan pienellä aikaa ihanat yhteistyökumppanini ovat saaneet mainetta ja glooriaa, ja koska olen niin hurjan iloinen ja ylpeä näistä uskomattomista työmyyristä, luovista hulluista ja oman tiensä kulkijoista, hehkutan heitä tällä kertaa blogin välityksellä. Olen niin onnellinen heidän saavutuksistaan!


Mikaela Löfrothin nimi on monta kertaa näkynyt niin meidänkin teksteissämme, sivuillamme mahtavien tuotekuvien kuvaajana, häälehdissä, ja monissa muissa medioissa, sekä kahminut roppakaupalla palkintoja ja kunniamainintoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ehtiipä neitokainen vielä kirjoittaa City-lehden blogiakin. Miksi nyt häntä nyt niin hehkutan - ei pelkästään visuaalisen lahjakkuutensa ja ylivertaisen kameranaisen roolista, vaan Mikaela voitti vuoden nuori yrittäjä- palkinnon. Hillitön tunnustus, joka varmasti antaa uskoa tulevaan, vahvistaa oman linjasuunnan oikeellisuutta ja ennen kaikkea siitä, että on tehty monta asiaa oikein ja hyvin. Onnea vielä tätäkin kautta tähtikuvaajalle!


Itsenäisyyspäiväkiireitä


Treffien sivussa ehdin käydä Tikkurilassa sijaitsevassa Villihelmen myymälässä valikoimassa tuleviin pukuihin täysin oikeansävyiset kristallit ja helmet, ja siinä sivussa ajelin pariinkin kertaan Heidin tällä viikolla aukeavan Tuhkimotarinan ikkunoiden ohi. Hyvältä näyttää! Onnea Heidille uuden liikkeen suhteen. Helsinkiläisten kannattaa käydä täällä kääntymässä. Luvassa hurjan taitava ompelijamestari ja paljon kaikenlaista ihanaa!


Revelationsilta on tulossa kaksi pukua presidentin itsenäisyyspäiväjuhliin Tampereelle. Muuttunut etiketti on ollut kutkuttava uudistus, ja vaikka sain toisen puvun kankaat vasta tällä viikolla suureksi ahdistuksekseni ja hätähuutojen jälkeen, kaikki näyttää todella hyvältä. Yöompelu ei sinänsä tällaista valvojaa haittaa, mutta stressilevelit ehtivät nousta hetkeksi aika korkealle. Pahemmin spoilaamatta, tässä vielä pieni makupala toisen puvun silkinhohtoisesta värimaailmasta.







maanantai 11. marraskuuta 2013

Säänkestäviä ötököitä, damaskeja ja pientä viilausta.

Aloitin jo kokonaan toisen tekstin, mutta tämän aamun fiilikset olivat sen verran korkealla, että jaan ne mieluummin. Tuotekehittäjien erikoisammattitutkinnon ryhmäni on niin mahtavaa porukkaa, että vaikka viimeiset kontaktitunnit on käyty, yhteenhioutunut porukka tapaa koulutuksenkin ulkopuolella. Ihanaa! Esimerkiksi uudet nettisivumme lähtivät alulle Opiferumin Mattiin tutustumisen myötä,  ja ties mitä muuta jännittävää näiden ihmisten kanssa vielä tapahtuukaan.

Ilman herätyskelloa (klassinen akku loppu kännykästä, laturi hukassa - episodi) havahduin aivan oikeaan aikaan (IHME!) ehtiäkseni "vapaapäivän" aamuna Verkatehtaalle tutustumaan toisen kurssikaverini, biologian opettaja, rehtorin ja taiteilija Panu Villasen upouuteen galleriaan. Oli muuten aivan hirmuisen mukava avata aamu, kun ensimmäiseksi saa kasan halauksia mukavilta ihmisiltä. Tätä lisää!




Panulla on aika huikea konsepti käsissään. Kaikkitietävä (ainakin minun näkökulmastani) ja asiansa hauskasti humoristiseen viittaan pukeva biologi yhdistää tarinaksi tosielämän ötököitä, pörriäisiä ja muita ötömönkiäisiä, ja suurentaa mikroskooppiset otukset suuriksi, ja valaa ne sen jälkeen kolmiulotteisiksi reliefeiksi. En olisi ikinä kuvitellut jonkin hankajalkaisen tai levän olevan niin hurjan upea ilmestys seinällä.

Materiaalina on tina, jokaisen vuodenvaihteen ennustuksen ongelmajäte, joten herra hoitaa samalla hankalan aineksen kaatopaikkojen suojista parempaan muotoon - tilojen seinille. Minua ainakin kutkuttaa se, että kuvat esittelevät sellaista elämää, jota emme tavallisesti paljain silmin näe, sellaista, johon ympäristön muutokset vaikuttavat suuresti, ja samalla ne työstetään ekologisella otteella aineesta, josta voisi olla näillekin tyypeille enemmän kuin haittaa. Jokainen töihin käytetty gramma tinaa on poissa luonnosta.


Tiesitkö, että neidonkorennoilla on millin sadasosan vahvuinen vahakerros päällään? En minäkään ennen tätä päivää.

Villasen taidegalleria Valuvikoja avataan 21.11. ja sen jälkeen se on avoinna kaikille Hämeenlinnan Verkatehtaan kävijöille. Käykää ihmeessä katsomassa, nämä ovat todella makeita! Panun ötökkä- ja luontoteemaisia (taide)huomioita voi myös seurata facebookissa. Helsinkiläiset voivat sen sijaan ihailla näitä Tovissa, Lasipalatsilla.

Minä ja maestro, Panu Villanen.

Humbuugilla syksyn viimaa vastaan


Hameihmisenä kaipaan pitää sirompia pikkukenkiä niin pitkälle syksyyn kuin se suinkin on mahdollista. Usein vaikka laittaisi paksummatkin sukkikset jalkaan, silti viimaisat kelit tuntuvat säärissä. Sen lisäksi vielä tökkii, kun saa aina sisään tullessaan ruveta armottomaan kenkienvaihtosouviin, kun tuhdimmissa ulkokengissä sukat ovat auttamattomasti ongelmajätettä iltapäivään mennessä. Humbugi Asusteen Anni on ratkaissut tämänkin ongelman tuomalla historiaan jääneet damaskit takaisin.

Ah, niin kaunista ja viimeisteltyä jälkeä!

Damaskit ovat siis kevyempien kenkien päälle laitettavat säärykset, jotka saa näyttävästi napitettua pohkeen ulkosivusta. Kaunista, kätevää ja koristeellista. Nahkaiset damaskit pitävät kintun mukavasti lämpimänä ja tuulen kylmettävän vireen loitolla. Sitä paitsi ovat vielä tosi makean steampunkiset, toimii ainakin meikäläiseen! Meillä on näitä putiikilla kuvien vaaleina sävyinä morsiushenkeen, mutta halutessaan, niitä saa tilauksesta omien väritoiveiden mukaan.

Mistä tämä Humbugi Asuste on sitten kotoisin? Kyse on Tamperelaisesta yhden supernaisen firmasta, joka tekee nahkatuotteita; laukkuja, koruja, damaskeja. You name it. Nimi tulee siitä, että kyseessä on oikeastaan hyvän mielen humbuugia. Kaikki käytettävät nahat ovat kierrätysnahkoja, verhoilijoiden ja vastaavien ylijäämäpaloja, joten mikään otus ei ole menettänyt nahkaansa juuri näiden tuotteiden takia. Samoin ne ovat sellaista naisellista ja suloista tavaraa, jota ei välttämättä ihan juuri tarvitse, mutta ei voi olla ilmankaan sitä. Aiempina vuosina meillä oli Humbugilta tosi makeita pitsimäisiä nahkarannekkeita, joiden nahka oli alunperin kotoisin erään Moskovalaisen luksushotellin hissiverhoilusta. Vinkeää.

Pitsillä tai ilman, juuri oman maun mukaan.


Blogiparannuksia


Aina välillä pitää tehdä jonkinlaisia kasvonkohotuksia. ei auta vain jäädä tuleen makaamaan ja väittää, että kaikki on ok, eikä vanhalle, hyväksi havaitulle jutulle tarvitse tehdä mitään. Joten tarmonpuuskassa muutin blogin tunnisteet vähän laveampaan muotoon. Muutama asiakas oli manannutkin jo, että olemme tehneet nämä niin minimalistisesti, että vanhempaa mielitekstiä on jo vaikea löytää. Hupsista. Ei pitäisi olla enää ongelma. Kävin postaus postaukselta nuo läpi, ja parhaani mukaan merkitsin aihealueiden mukaan vanhatkin jutut. Huh, mikä homma.

Pari asiakasta on ihmetellyt, miksi emme ole nostaneet Sofi Oksaselle tehtyjä juttuja erikseen näkyvämmin esiin. Minusta se ei ole ollut tarpeen. Vaikka hän näkyykin otsikoissa, miellän hänet aivan samanlaiseksi asiakkaaksi kuin kenet tahansa toisenkin. Ainakin itsellä olisi hieman vaivaantunut olo nostaa yksi asiakas oikein jalustalle, ja voin kuvitella, ettei hänkään siitä erityisesti lämpenisi. Miltä sinusta tuntuu, onko tämä erikoinen ratkaisu, vai haluaisitko myöhemmin vielä pystyä nimellä palaamaan julkisuuden hahmojen pukuihin? Ovatko kaikki julkisuuden hahmot julkista omaisuutta vai saako heillä olla yksityisyyttä?




sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Sneak peek bittien kautta juhannushäihin


Mietin, miten saisin taas tämän viikon kuulumiset kasaan. Tällä hetkellä tuntuu tapahtuvan kaikenlaista pientä, ja vähän suurempaakin kuviota niin hurjalla vauhdilla, että hitaampi (minä) ei tahdo pysyä perässä. Tekstistä uhkaa tulla sillisalaatti, joten ehkäpä näitä tapahtumia voisi jakaa useamman viikon ajalle. Moni yrittäjän kohdalla iso juttu ja edistys ei välttämättä kuulosta suuren yleisön korviin kovin kummalliselta, mutta itselle on hyvinkin merkityksellistä. Vaikkapa niinkin arkipäiväisen ja tylsän kuuloinen juttu kuin uusi tarrakirjoitin hintalappuja varten tai toimiva jääkaappi voi piristää pienen ihmisen koko viikon, mutta siitä ei saa tämän kummempaa kerrottavaa.

Itse asiassa tarkemmin mietittynä valtaosa yrittämisestä onkin juuri vastaavia tapahtumia. Pieniä askelia, edistystä, jota ei välttämättä ulospäin näe, eikä välttämättä yksittäisenä juttuja tule edes noteeranneeksi. Mutta kun näitä laitetaan isompi kasa yhteen, ne tekevät valtavan kokonaisuuden. Syksyn mittaan yksi tällainen asia on ollut uusien nettisivujen kasaaminen.

Etusivun leiskasuunnitelmaa loppusuoralta. Miltä näyttää?

Kasvojenkohotusta nettiin


Meillä on ollut samat sivut kohta kolmisen vuotta, ja vaikka niistä tulee edelleen koko ajan kiitosta, omaan silmään ne näyttävät todella kuluneilta ja ajasta jääneiltä. Asiallehan piti tehdä jotain, ja siinä kohtaan tuli kuvaan Opiferum ja Kaadesignin huippumimmi Kaarina Helenius. Yhdessä pompoteltiin ideoita sivujen suhteen, ja sitten päästettiin suunnittelija hommiin. Siinä kohtaa, kun pitää suunnitella puku, ja sen jälkeen pääsee leikkuupöydän kautta ompelukoneelle, kaikki sujuu. Annapa olla, kun pitäisi suunnitella jotain graafista. Juu ei. Ei vain toimi, joten parempaa tulosta vähemmällä perkelöinnillä saa kun antaa ammattilaisen hoitaa nämä asiat. Koodamisesta ei kannata edes puhua tällä kohtaa.

Homma alkaa olla loppumetreillä, ja kunhan muutama yksityiskohta saadaan vielä kuntoon, uskallan luvata uutta settiä piakkoin. Kannattaa siis kuikkia välillä tuonne virallisten pääsivujenkin suuntaan. Olen tulevasta jo hurjan innoissani! On se vain kumma, miten ulkoasun uudistaminen piristää ihan omaakin fiilistä. Olisi myös hurjan kiva kuulla palautetta uudesta suunnasta, ja miksei myös ajatuksia vanhoistakin sivuista. Ei sitä koskaan tiedä, mitä korvantaakse jää. Nyt ehtii vielä vaikuttamaan omalla mielipiteellään. Mitä kaipaisit Revelationsin nettisivuille? Mikä on hyvää, löydätkö haluamasi tiedot helposti vai jääkö kysymysmerkkejä pään päälle?

 

Violetin lumoissa



Nettisivujen sneak peek ei suinkaan ole ainoa tarjolla oleva kurkistus. Nämä häät juhlittiin oikeasti juhannuksena, mutta olen pantannut värikylläisiä kuvia jo tovin. Korsetti oli ehdoton juttu, jonka ympärille lähdettiin suunnittelemaan muuta pukua.  Minulla on yleensä jo aika hyvä perstuma siihen, mikä malli todennäköisesti on juuri se oikea, eikä fiilis pettänyt tälläkään kerralla, vaikka valinta ei ollutkaan aivan helppo, kun moni muukin houkutti.

Vaikka puvun päävärinä on valkoinen, syvä violetti oli alusta pitäen toiveissa. Jatkosuunnitelmat puvulle olivat selvät, ja niinpä tästä tulikin neliosainen. Korsetti, sen alla oleva kevyt paita, hame, ja irrotettava laskososa sen päälle. Kirkkohäissä aina toivotaan, että morsian peittäisi olkapäänsä seremonian ajaksi. Moni turvautuu tässä kohden boleroon tai hartioille kietaistavaan huiviin, mutta erillinen paita tai jopa irrotettava yläosa on myös todella hyvä vaihtoehto. Morsian jo intoili voivansa käyttää tätä osaa puvustaan vielä vaikka minkä kanssa.


Olin aivan tohkuna, kun pääsin pitkästä aikaa värjäilemään korsetteihin jo 1800-luvulla kehitettyä satiinicoutilia. Olen niin rakastunut tuohon syvään violetin sävyyn, että samalla kerralla korsettinyörin kera oma päiväpeitteeni kotona sai saman värikylvyn. Oikeissa, vartaloa muokkaavissa korseteissa nimittäin kankaalla on väliä. Toki jos kyse on vain yhden kerran vaatteesta, tästä kohtaa voidaan tinkiä, mutta jos sitä on ajateltu enemmänkin käytettäväksi - kuten nyt - se laittaa materiaalille tietyt rajoitukset. Kankaan vetolujuudella ja hankauksen kestävyydellä on merkitystä, ja aivan lurut sidokset irvivät tukikankaista huolimatta herkästi saumojen kohdalta. Onkin mahtavaa, että näinkin kapea-alaiset erikoismateriaalit ovat edelleen saatavilla!

Suunnitellessa pitsien tarkempi laatu ja fiilis on yleensä omassa päässä, eikä niitä ole aivan yksinkertainen kuvata piirtäen. Riemulla ei ollut rajoja, kun onnistuin löytämään aivan täydelliset helmikirjotut pitsit, jotka sopivat violetin kanssa aivan täydellisesti - ja näyttävät vielä varsin samalta jollaiseksi ne olin malliin piirtänytkin. Kenties juuri niiden kauneuden vuoksi valmiiseen korsettiin lisättiin vielä vähän pitsiä. Kyllähän se vain niin menee, että hääpuvun tulee olla aivan täydellinen.


Violettia povataan jälleen 2014 kaudelle yhdeksi hittiväriksi niin morsiuspukujen mausteena, kuin kattauksiin ja koristeluihinkin. Onko sinulla ollut tai tulee olemaan violettia juhlalookissasi? Entäpä muut värit, mikä kolahtaa?

 




maanantai 28. lokakuuta 2013

Lehtikuvista monen mutkan kautta catwalkille

Onpahan ollut taas pyöritystä. Syksy on tuonut ruskan kellanpunertavien sävyjen mukana myös uudet häälehtien numerot. (hah, olipa taas kielikuva!) Järjestys on jo tuttu aiemmilta vuosilta. Ensin Kusti polkee putiikkiin Häät! -lehden, ja kun sen parissa on kahvitauot fiilistelty parin päivän ajan, luukusta kolahtaa muhkea Häät ja juhlat -lehti. Ihanaa päästä tunnelmoimaan niiden parissa!

Tällä kertaa luvassa oli niin ennakoitua odotusta kuin täysin yllätyksellisiäkin kohokohtia. Häät ja juhlat -lehti oli pyytänyt meiltä jo kesällä jotakin kivaa lainaan morsiuspukukuvauksia varten, ja postiin lähtikin valikoituja herkkuja sisältävä paketti. Sen verran matkan varrella on kuitenkin opittu, ettei huudeltu koko maailmalle ja hehkuteltu ennen aikojaan. Aina kaikki kyselty ja toivottu ei pääsekään lehtien sivuille, mutta tällä kertaa odotukset palkittiin.
 
Grace Häät ja juhlat -lehdessä

Mirjamin suunnittelema tyllihelmainen Grace puku oli päätynyt kaksiinkin kuviin. Ensin maalaisromanttisesti kuvattuihin morsiuspukukuviin, ja sen lisäksi sai kunnian olla dramaattinen daami miesten pukukavalkadissa. Jälkimmäiset oli kuvattu mukavan art deco fiiliksillä Great Gatsby -leffan henkeen. Kietaistava yläosa oli näissä vaihdettu turkiskeeppiin ja kimaltavin kivin ja helmin kirjottuun hartiahuiviin. Asusteita muuttamalla koko tunnelma muuttuu aivan erilaiseksi. Tykkään!

Sama puku herraseurassa. Kyllä puku vaan tekee miehen!

Häät! -lehti sen sijaan yllätti meidät tekemällä sivun jutun suomalaisesta hääpukudesignista, jonka kuvituksena oli monta tuttua nimeä: Waste Away by Jenny Nilsson, Pukuni ja tietenkin Revelations kahdella mahtavalla kuvalla. Olen onnellinen ja ylpeä meidän kotimaisista taitureista. Täällä on monta osaajaa, joilla on huikeita näkemyksiä, ja vasta nyt saadaan nimiä kunnolla esiin. Hyvä me!

Häät -lehdessä tuplasti Revelationsia ja yksi Pukunin pitsi-ihanuus!


Reipas koululainen


Olen muutaman viikon aikana joutunut pitämään putiikkia kiinni keskellä viikkoa, ja ovessa on ollut lappua koulutuspäivistä. Onpa niitä hitsin usein? Voi herätä myös kysymys siitä, mitä kumman koulupäiviä nämä nyt oikein ovat. Allekirjoittanut opiskelee siis oppisopimuksella omassa yrityksessään tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoa. Kyllä vain, se on täysin mahdollista. Kontaktipäiviä on suurinpiirtein kerran kuussa, välillä parin kuukauden välein, ja tällöin on tullut uutta tietoa niin hurjasti, että lamppu on suorastaan säkenöinnyt pääni päällä pienen omakotitalon talvisähkötuotannon verran. En olisi odottanut, että aikuiskoulutus voi olla näin antoisaa!

Ahkeraa muistiinpistämistä. Nyt ei haaveilla!

Olin kakarana aikalailla keskiverto koulussa, joka ei ihan niin innokkaasti jaksanut keskittyä opetettavaan asiaan, ja tuijottelin haaveksivasti johonkin kaukaisuuteen. Poikkeuksena kuvaamataidon tunnit, jolloin kynät sauhusivat ja sivellin pyörähteli kankaalla niin ahkerasti, etten olisi sieltä lähtenyt kulumallakaan. Tosin historian tunneilla innostuin myös niin, että saatoin olla äärimmäisen rasittavan pikkuvanha tuntiessani koko Kreikan mytologian jumalhahmojen sukutaulut ulkoa ja muistaessani myös korjata opettajan tekemiä asiavirheitä. Kummankaan puolen inspiroivuus ei ole edelleenkään kadonnut mihinkään, mutta järkeä on tullut sen verran, että nykyään maltan pitää suuni kiinni ilmeistenkin asiavirheiden kohdalla, enkä muista enää jumalolentojen sukutauluja ilman kirjallista apua.

Liisa Sounion brändäysluennolla oli porukkaa kuin pipoa.

 Tässä kohtaa on tunnustettava kenties hitusen yllättävä seikka. Olin siihen aikaan aivan karmean huono käsityöihminen. Onnistuimme äidin kanssa yhdessä saamaan aikaiseksi käsityötunneilla kenties kuusivarpaiselle jalalle tarkoitetun villasukan, ja vihasin tunteja yli kaiken. Syypää tähän oli neulontahimoinen opettaja, ja meikäläinen ei tule toimeen puikkojen kanssa sitten lainkaan. Sen sijaan aina kun pääsi ompelukoneelle, kaikki oli taas hyvin, punainen lanka palasi kuvioihin ja hommat alkoivat sujua.


Hyväntekeväisyysnäytöksen kaunottaret


Viime viikolla Parolan Lions Clubin naiset järjestivät Wetterhoffin vanhassa kutomossa hyväntekeväisyysmuotinäytöksen, jonka tuotto meni nivelluokan lasten hyväksi.  Mukana oli myös Heikkilä, Elmo Sport, Instrumentarium Turenki, Silverlux korut ja kattauksen huipensi Revelationsin juhla- ja morsiuspuvut. Viime vuotiseen verrattuna väkeä oli todella vähän, ja kun tuotto oli menossa hyvään tarkoitukseen, tietenkin se harmitti.

Nuorimmat mallit eivät vielä päässeet catwalkille...

Ainakin annoimme kunnon shown katsojille, ja olen jälleen hurjan ylpeä mallitytöistämme. Ylitätte itsenne kerta toisensa jälkeen! Juontajana olen hieman mikkikammoinen, ja pelkään aina ääneni värisevän jännityksestä tai sanottavan unohtuvan kesken lauseen. Kokemus taitaa olla erinomainen lääke ramppikuumeellekin. Sain kerrankin relattua mikki käpälässäni, eikä paperista tarvinnut katsoa lunttausta lainkaan. Päälimmäiseksi tunnelmaksi jäi hyvä fiilis, ja näissä tunnelmissa päästään tämän viikon pariin.

Huomatkaa, olen hommannut vihdoin ja viimein älypuhelimen. Sen mukana kuviin astui myös instagram, joten saat nyt kärsiä seurauksista. Hii, uusi lelu!

Sisaruskolmikko vauhdissa! Kahdelle on jo morsiuspuvut tehty, yksi vielä jäljellä... ;)

Morsiuspuvut kruunasivat illan. Mustavalkoisuus oli illan teema.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Dark Sarah behind the scenes

"Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt"

Viheltelin kaikille tuttua sävelmää, kun kuvausryhmä oli saanut kantamukset kasaan ja tunkeuduimme Aulangon puistometsän syvyyksiin. Tiedossa oli metalli- ja elokuvamusiikkia yhdistävän Dark Sarahin promokuvaukset, joten luvassa oli hieman erilaista meininkiä kuin perinteisempi hääpukusetti. Mitä yllättymiseen tulee, sitä saattoi bongailla huvittuneena vastaantörmäävien ulkoilijoiden kasvoilta.

Itse puvun suunnittelupuolesta sanoinkin jo viime viikolla sanasen, tämä teksti olkoot omistettu itse kuvauksille. Jos olet koskaan pohtinut, miten muodin ammattikuvaukset tehdään, tässä on oiva poikkileikkaus kulisseista. En ole pitkään aikaan päässyt itse vastaavaan toimintaan mukaan, kun Mirjam on innokkaana typynä ollut käpälä ojossa hoitamassa tätä puolta, kun jonkun (lue: minun) on pitänyt pitää putiikkia auki. No, ovet valitettavasti olivat tämän vuoksi nyt kiinni, mutta tämän retkueen ja tavaran kuljettamiseen tarvittiin muitakin käsipareja kuin omani, joten kortillinen ihminen ja itse menopeli olivat tarpeen.

Tässä vaiheessa oli viety jo toinen valoteline autolle. Kuva Luiza Lehtinen
Suunnittelija ja assari Iina-Alisa Dark Sarahin kimpussa. Kuva Luiza lehtinen

Ennakkovalmisteluita 

 

Ulkona tapahtuvien kuvausten yksi suurista kompastuskivistä ja täysin ennakoimattomissa oleva haittatekijä voi olla sää. Hermostuneena vilkuilin päivämäärän lähestyessä taivaalle ja kyttäsin lämpömittaria. Ilmojenhaltia oli kuitenkin meille suosiollinen ja saimme mukavan tyynen ja yllättävän lämpimän syyssään, mikä on enemmän kuin ilahduttava asia silloin kun malli hilluu tuntikausia hihattomassa vaatteessa. Kaikkia oli ohjeistettu pukeutumaan lämpimästi, koska oli tarkoitus käydä useampi, toisistaan kunnon kävelymatkan päässä oleva lokaatio läpi, ja vilu saattaisi tulla ihan hihojenkin kanssa.

Paikat olimme käyneet taitavan luottonaiseni, valokuvaajavelho Mikaela Löfrothin kanssa jo aiemmin läpi. Silloin tosin hämärtyvässä illassa koiraani lenkittäen, huvin ja hyödyn yhdistäen. Miten mahtavaa, että löytyy näin upeita paikkoja aivan läheltä omia kulmia!

Autossa koirankarvat hyökkäsivät kiinni, ja teippiharjalle oli tarvetta. Kuva Luiza Lehtinen
Helmojen asettelua ja kameran säätöjä. Kuva Luiza Lehtinen
Mikaela kuvaa, Aurora tarkkailee puvun käyttäytymistä. Kuva Luiza Lehtinen
Mallimme, itse Dark Sarah - tuttavallisemmin sopraano Heidi oli myös valmistautunut urakkaan paksulla toppatakilla ja kumisaappailla. Et varmaan olisi arvannut kuvista, mitä puvun alta löytyykään! Olimme arvioinneet urakassa menevän vähintään neljä, kenties viisi tuntia, joten mukaan varattiin myös eväitä sekä termospulloja täynnä kaakaota, teetä ja kuuma mehua. Tulivat muuten tarpeeseen. Kaikki väsyvät rämpimiseen, poseeraukseen ja tavaroiden kanteluun ennen pitkään. Tauko, ja eväsretki piristävät kaikkia.

Mikään tällainen reissu ei myöskään toimi ilman apukäsiä, joten käytän tilaisuutta vielä kiittääkseni mahtavia avustajiamme: artenomiksi HAMKilla opiskelevaa Iina-Alisa Wahlia ja kakkoskuvaajaamme Luiza Lehtistä, jotka jaksoivat roudata kanssamme valoja, akkulaatikoita ja ties mitä muuta rompetta mukana olikaan.  Kuljimme laukut täynnä hiusharjoja, teippejä, siimoja, lakkaa, saksia, neuloja, vaateharjoja, jatka listaa mielikuvituksesi mukaan. Kaikki kuvat ovatkin Luizan taitavista käsistä. Vai pitäisikö sanoa kamerasta?

Under the black veil. Kuva Luiza Lehtinen
Iina-Alisa valmiina kulisseissa. Kuva Luiza Lehtinen
Raparperin lehden alla ei asukaan sammakko, vaan kuvaaja! Kuva Luiza Lehtinen

 

Tiimi liikkeellä


Sama kuvauspaikka ei tyydytä kovin pitkälle, ja antaa hyvin rajatun mahdollisuuden variointiin. Tämän takia mestoja oli käyty jo ennakolta läpi, mutta siitä huolimatta pidimme silmät auki sopivan inspiroivan paikan tarjoutuessa vastaan. Aloitimme tunnelmallisesta vesaikosta, johon aurinko kuulsi kauniisti kellastuvien lehtien läpi, josta jatkoimme puron viereiseen notkelmaan, jossa oli raparperinkaltaisia suuria, osaksi kuolleita lehtiä. Aivan mahtavaa taustamatskua hahmolle, jonka on tarkoituskin olla petoksen, kostohalun ja murhanhimon sumentama tapaus. Hienoa symboliikkaa!

Tasapaino pysyy! Kuva Luiza Lehtinen
Nauravainen kuvaaja mättäällä. Kuva Luiza Lehtinen

Tästä päästiin roudaamaan kamat syvemmälle metsän uumeniin. Tällä kertaa kuvioihin astui myös tumma, luumunvärinen villaviitta isolla hupulla. Kas, pitäähän sitä vähän punahilkkaillakin välillä. Syvyys ja lintuperspektiivi ovat tärkeitä tehokeinoja kuvan kanssa, joten koko porukka sai kiipeillä urakalla. Ensin Mikaela isoille kivilohkareille kameransa kanssa, myöhemmin bongasimme todella makean kaatuneen puunrungon jyrkässä rinteessä. Arvaatko jo? Sinne piti päästä.

Yleishärdelliä rinteessä. Kuva Luiza Lehtinen
Mikaela hakee kuvauspaikkaa. Kuva Luiza Lehtinen
Kaikkialle sitä tuleekin mentyä. Kuva Luiza Lehtinen
Lenkkeilijöiden ilmeet olivat varsin mainiota heidän tavoittaessaan ryhmämme koikkaloimassa rinteessä, Heidin tasapainoilemassa sifonkihelmansa ja kumisaappaidensa kanssa liukkaan puunrungon päällä ja meidät muut tukemassa salamaa kuin Iwojiman sotilaat lippua toisessa maailmansodassa.

Heidi jaksoi reippaasti myös heittäytyä ja eläytyä roolihahmoonsa, ja oli upea katsella aurinkoisen neitokaisen muutosta kohtalokkaaksi kostonhengettäreksi. Välillä käytiin Once Upon a Time -telkkasarjan tapaan hieman nyrjähtäneessä satumaailmassa mallimme maatessa takapuoli märkänä rahkasammalmättäällä kiiltävänpunainen omena kädessään. Onneksi aiheesta on nyt kuvamateriaalia, ja fiiliksiin voi palata niiden avulla uudemman kerran. Hiki otsalla, kiikkerät jalansijat ja  pieni epämukavuus palkittiinkin sitten aivan upeilla kuvilla.

Otsatukka kuntoon. Kuva Luiza Lehtinen
Kuvaajakin saa jumpata. Kuva Luiza Lehtinen
Tilanteen tarkastelua. Onhan helma ja tukka hyvin? Kuva Luiza Lehtinen
Hei, joku on kuollut tänne! Ei sentään, hiussuortuvien asettelu on tarkkaa puuhaa. Kuva Luiza Lehtinen

 

Unelman toteutus


Omaa sydäntä lämmitti pitkään unelmissa pitkään häilynyt toive saada kuvatuksi puku, jossa on useiden metrien laahus kiemurtelemassa maan povea myöten. Tällaiseen elokuvalliseen teemaan ajatus sopi paremmin kuin hyvin, joten toteutettavahan se oli. Kun pääsin purkamaan pitkää laahusta sen kuljetusputkelta ja asettelin sitä pukuun, Heidi mainitsikin silmieni tuikkivan. Vähemmästäkin, unelmatiimi ja pitkäaikainen haaveilu alkoi saada muotoaan, oikeasti toteutuisi!

Toinen vuosien unelma oli myös kuvata jotain Aulangon näkötornissa. Jyhkeät kiviset seinät, upeat pikkuruutuiset lasi-ikkunat ja punavalkoiset lattialaatat ovat olleet aina minusta kivan dramaattinen tausta jollekin sopivalle, ja se oikea juttu oli juurikin nyt.

Nauratti kuunnella tornissa kiipeävien turistien supinaa siitä, mitä täällä olikaan tekeillä? Kenties elokuva, teatterin promojuttu, mitä? Sitä ei kukaan tosin meiltä suoraan kysynyt. Hei, saa kysyä. Ei kukaan loukkaannu tai häiriinny, vaikka tyydyttäisitkin uteliaisuutesi. Meillä oli ihana kuvauspäivä, kaikki nauttivat olostaan, vaikka raskasta olikin, ja mitä olen nähnyt valmiiden kuvien vedoksia, saimme aikaiseksi jotain taianomaista. Tätä lisää!

Asettelua, ojentelua ja lisää asettelua. Kuva Luiza Lehtinen

Dark Sarah vauhdissa. Kuva Luiza Lehtinen

Tyytyväinen unelmantoteuttaja. Hyvin sujuu! Kuva Luiza Lehtinen

Pörröisä "Esmeraldamme". Kuva Luiza Lehtinen
Sokerina pohjalla kymmenen metrin laahus. Aika herkkua on luvassa, eikö?