Revelations

Revelations

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Hitusen haikea viikkoraportti


Viikko on alkanut hieman haikeissa merkeissä. Viime viikolla meillä lopetti työharjoittelun ihanainen Jenni, joka oli meillä jo viime vuonna. Vanha tuttu tuli aiempaa jo läheisemmäksi, ja maanantai ilman iloisen pirteää naista tuntui yllättävän tyhjältä. Samaan syssyyn voisi sanoa jo kaipaavani Mirjamiakin, joka aloittaa koulunsa aivan näillä näppäimillä. Mirjamin kanssa olemme tehneet yhdessä töitä melkein tauotta 2008 asti, joten taitaa tulla syksystä aika outo meille kummallekin.

Voi tulkita ihan miten tahtoo, mutta tänään siivosin pahasti röykkiöityneen työpöytäni oikein huolella. Huomenna on hyvä aloittaa uuden puvun leikkaaminen kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä. Tähän väliin on pakko kertoa erään työharjoittelijan ihmetys siitä, siivoammeko todella itse putiikin. Jep, näin se menee. Niin korkealle ei olla norsunluutorniin kivuttu, etteikö sitä omia jälkiä edelleen korjaisi.


Paperitöiden kurimuksessa


Kuukauden vaihde lähestyy ja sitä myöten myös se hetki, kun pitää laittaa taas kuitit ja tositteet järjestykseen kirjanpitoa varten. Vaikka minulla on maailman paras tilitoimisto, loistava kirjanpitäjä, joitain asioita joutuu kuitenkin tekemään itse, ja valvomaan niin tilausten maksuja, kassavirtaa ja muita kuluja. Myönnän suoraan, ettei tämä kuulu lempitehtäviini, mutta kiltisti teen tämän kuukaudesta toiseen. Yrittäjän on tehtävä, mitä yrittäjän on tehtävä.

Olen ollut vähän laiska, ja myös loma on tehnyt sen, että kotitoimistoni on näyttänyt aika lohduttomalta jo hetken verran. Katsoin parhaimmaksi pesiytyä lattialle lippulappujeni kanssa ja järjestää ne helposti ja yksinkertaisesti omiin pinoihinsa ja loppu sujuisi kuin tanssi. Mutta... eivätkö nämä paperit ikinä lopu?

Onneksi virallinen valvojani varmistaa laadun tässäkin suhteessa.

Innostus Maximus


Viime viikolla sain ihanan uuden asiakkaan. Ei sillä, kaikki asiakkaamme ovat ihania, innostuin ideasta vain erityisesti. Häät ovat vasta keväällä 2015, mutta neitokainen ei ole lainkaan liian ajoissa. Puku lähdetään kokoamaan aivan tietynlaisesta kierrätysmateriaalista, joten sen hankkimisessa menee aikaa hyvinkin pitkään. Morsian oli käynyt jo viime vuoden puolella alustavasti katsastamassa pukuja, ja olimme jutelleet mittatilauksena valmistettavasta uniikkipuvusta jo silloin. Minulle jäi sellainen olo, että tämä ihminen tulee vielä avaamaan putiikin oven uudestaan, joten ilahduin suuresti, kun aavistukseni osui oikeaan.

Olen aivan hurjan innoissani tästä projektista. Meillä synkkasi heti hurjan hyvin, ideat sinkoilivat, ja tuskin maltan odottaa pääseväni iskemään näppini tähän oikein kunnolla. Se saa kyllä odottaa tovin, aikaa on sen verran, että väliin ehtii aikamoinen määrä muita ihanuuksia. Mitä aikaiseen puvun varaamiseen tulee, ensi kesän morsianten kannattaa vähitellen alkaa mutustelemaan ajatusta, sillä näillä näkymin yli puolet ensi kesän tilauksista on myyty jo vuodenvaihteeseen mennessä. Vink vink.

Osa muistojen seinästä.


Innostuksen puolella rakensimme myös ateljeen seinälle muistojen kavalkadin. Kaikki kiitoskortit ja kuvat, joita meille on lähetetty, saivat paikkansa hopeakiemuraisen tapetin pinnasta. Sieltä ne katselevat yläpuoleltamme työpöytiemme suuntaan. Haluamme pitää mielessä kaikki ne ihanat ihmiset, joiden kanssa olemme saaneet tehdä hetken verran töitä, ja joiden suureen päivään olemme saaneet antaa oman panoksemme. Ne kaikki muistuttavat meitä tehdystä matkasta, ja hurjasta määrästä jaettuja kokemuksia, iloa, onnen kyyneliä ja suurta onnistumista, eivätkä hautaudu jonnekin muistojen hämärään. Kiitos! <3




tiistai 23. heinäkuuta 2013

Sateenvälttäjä ja muita matkakertomuksia

Kirjoittelin jo viime vuoden puolella siitä, miten tärkeää yrittäjälle on pitää lomia. Tänä vuonna töitä on paiskittu niin ahkerasti, että loma tosiaan tuli enemmänkin kuin tarpeeseen. Ahkera lukija saattoi huomata, ettei viime viikolla tullut uutta blogausta lainkaan - ja tämäkin pahus on myöhässä aikataulusta. Myönnän siitä täyden syyllisyyteni. Väsyneeseen päähän ei enää mahtunut muistutusta siitä, että loman korvilla piti vielä antaa kurkistuksia ateljeen arkeen, ja havaitsin kämmäyksen vasta tullessani takaisin.

Nyt, viikon poissaolon jälkeen, ihmettelen, miten hypätä takaisin hevosen selkään. Olen päässyt katsasstamaan, mitä on jäänyt kesken, mihin tarttua ensimmäiseksi ja aikatauluttaa alkava viikko alusta loppuun. Huh huh, osasinko handlata tosiaan kaikki nämä ennen lomailua, ja tyhjensikö pelkkä viikko pään näin täysin? Mielessä pyörii paljon pieniä ideanpoikasia, jotka odottavat, että tarttuisin niiden hännästä ja jatkaisin niistä kokonaisiksi, eläviksi ja toimiviksi suunnitelmiksi.


Lähtövalmiina!

Piirrä, mitä näet 


Aloitin loman kokeilemalla vähän uudenlaista lähestymistä piirtämiseen ja tekemiseen osallistumalla SketchCrawliin. Tapahtuma kuvailee itseään seuraavanlaisesti:

SketchCrawl on kansainvälinen tapahtumapäivä, joita järjestetään 3-4 kertaa vuodessa. Ideana on, että samana päivänä ympäri maailmaa piirtämisestä kiinnostuneet ihmiset kokoontuvat yhteen tekemään kuvia päivän ajaksi. Voit olla alan ammattilainen, harrastelija, tai muuten vain asiasta kiinnostunut - taidoilla ei ole niin väliä, tarkoitus on pitää piirtämällä hauskaa yhdessä. Mitä näet ympärilläsi päivän aikana, missä liikut, millainen on ympäristösi? Kirjaa se muistiin piirtämällä!

Pienen ikuisuuden olen piirtänyt lähinnä työhön liittyviä asioita, luonnostellut leikkauksia, helmoja ja hienostuneita yksityiskohtia. En ole tehnyt mitään vapaa-ajan huvitteluja pitkiin aikoihin, ja kun hinku tuli tehdä taas jotain omaa, tulikin seinä vastaan. En enää oikein tiennyt, mitä tehdä, millä välineillä ja äääh, mistä sen aiheenkin taikoisi. Luonnostelupäivä sopivan pienen sosiaalisen paineen alla olikin aivan mahtava tapa päästä tyhjän paperin kammosta eroon. Niin paljon en kuitenkaan rohkaistunut, että vielä aivan näin julkisesti näyttäisin aikaansaannoksiani. Seuraavaa kertaa odotellessa...


...sen sijaan jaan makean kaaran, johon törmäsin matkan  varrella!



 Minä lähden Pohjois-Karjalaan.... 


 Siinä, missä Mirjam on hehkutellut Barcelonan aivot nyrjäyttävällä arkkitehtuurilla ja Kroatian munakoisoilla, allekirjoittanut nuuskii oikein mielellään kotimaan kamaran aarteita. Tieni johtikin Itä-Suomeen monen kansallisromanttisten ajan suurien taiteilijoiden, kuten Gallen-Kallelan, hehkuttamaan ja innoittamille sijoille. Kolin kansallispuiston karun kauniit maisemat vetivät puoleensa, ja siellä oli tarkoitus viettää telttailufiiliksissä puolisen viikkoa.


Yksityiskohdat, nam!

 Aina ei silti käy kuten elokuvissa. Säänhaltia ei näyttänyt olevan kovinkaan myötämielinen ajoissa tehdyille suunnitelmille, joten reissusta tuli aika impulssiivinen, kun tuijotti seuraavan päivän sää(sade)ennusteita, missä kunakin päivänä tulee vettä, missä ei. Sitten esiin kaivautui kartta, ja huomisen kohde arvottiin näiden tietojen perusteella. Oikeastaan tällainen hetkessä, päivässä eläminen oli piristävää ja erilaista kotimaan matkailua. Sitä alkaa olla kuitenkin jossain määrin mukavuudenhaluinen, joten ajatus läpimärästä teltasta ei houkutellut, ja tuli aika kattavasti tutustuttua mökkien ja aittojen laajaan kirjoon.


Muurien kupeessa

 

Reissun teemaksi valikoitui tällöin puolivahingossa luonnonihmeet ja enemmän tai vähemmän kokonaiset linnoitukset. Haminan Bastioni, Lappeenrannan linnoitus, Ristiinan Birger Jaarlin läänityksen rauniot ja Olavinlinnan jylhät tornit veivät meikäläisen mennessään. Erityisesti Olavinlinna nostatti sellaisen nostalgiaryöpyn (ja isän ikävän) mennessään, että sitä piti tihrustaa vielä käynnin jälkeen hetken viereisessä puistossa.


Kyseisillä oopperajuhlilla olen siis viettänyt aimo palan lapsuuttani, istunut oopperan penkeissä huopaan kääriytyneenä piirustuslehtiö ja värikynät sylissä ja fiilistellyt upeita pukuja, lavastuksia ja musiikkia. Myönnän, olen käynyt tonkimassa niin Lentävän Hollantilaisen aarrearkut kuin Don Carlosin kirjoituspöydän laatikotkin penskana. Uteliaisuus ei ole kadonnut mihinkään, joten käpälä ojossa lähdin heti backstage-kierrokselle muiden turistien kanssa, nostalgisoimaan ja katsomaan, mikä kaikki olisi muuttunut parissakymmenessä vuodessa. Ei paljon mikään. Lavaa oli nostettu metrillä, osa kamppeista oli vähän modernimpia ja teknisempiä, mutta tunnelma oli entisellään. Lähtiessä tuli vielä eräs baritoni ääntään availlen vastaan, avasi sen viimeisenkin muistojen arkun. Itkuhan siinä tuli.


Kallioita, metsiä, ja virtaavaa vettä


Sadetta vältellessä tuli puolivahingossa eksyttyä Imatrankoskelle, enkä liene koskaan ollut niin onnellinen sattumanvaraisesta käännöksestä. Jollette ole käyneet, suosittelen lämpimästi. Ensinnäkin Valtionhotelli. En tahdo löytää sanoja kuvaillakseni miten ihastunut olin tähän jugend-linnaan. Sitä kun iltaruskossa katseli kosken toiselta puolelta, tunsi olevansa aivan jossain muualla kuin Suomessa. Kuvat eivät tee täyttä oikeutta, mutta katsokaa itse!

Imatran valtionhotelli - kuin suoraan sadusta (tai Keski-Euroopasta)



Vanhan koskenuoman rotkoisuus ja karuus kummittelivat jännittävinä elementteinä vielä seuraavana yönä unissani, puhumattakaan kivenheiton päässä olevista hiidenkirnuista. Tuskin kenellekään on yllätys, että revin aika hurjasti inspiraatiota historiasta, myyteistä ja taruista, joten ajatusmylly on suorastaan savunnut mielikuvituksen päästessä jylläämään.

Hurja vanha koskenuoma, jonka mittasuhteet lätistyivät kamerassa.
Hiidenkirnut melkein karhuntassun muodossa
Tätä puolta ruokki myös erinomaisesti Kolilta hieman hankalasti saavutettava, hurjan jyrkässä rinteestä löytyvä Pirunkirkko, jonne minun piti väkisin itseni tunkea sen jälkeen, kun sinä ainoana aurinkoisena (hahaa, taktikointi onnistui!) päivänä oli kiipeilty ne kuuluisimmat vaarojen huiput. En oikeastaan edes tajunnut ottaa kuvia, kun maisemat vetivät niin hiljaiseksi. Eipä ihme, että nämä paikat ovat inspiroinneet niin monia muitakin aiemmin. Luonnoskirjakin jäi autoon, kun jo pelkkä ajomatka ja sen näyttämät maisemat häkellyttivät täysin. Dammit.



Uskaltaisitko mennä tästä sisään?
Klaustrofobiasta ei parane kärsiä Pirunkirkossa

 Elämysähkyä olikin sitten hyvä purkaa Sinkkolan pieneläintilalla taputtelemalla possuja, vuohia ja kyyttö-lehmiä. Kaupunkilaislapsi innostui näistä myös hurjasti. Lampaan rapsuttelu oli kuin olisi kihnutellut villasukkaa, ja vuohien hellyydenkipeys tuli täytenä yllätyksenä. Go figure. Taisin virnistellä kuin mielipuoli kun matka johti täältä kotiinpäin.

Kiva palata takaisin sorvin ääreen!

Korpikuusen kannon alla olikin sika!







maanantai 8. heinäkuuta 2013

Perheen piirissä

Kevään korvilla saimme ihania uutisia, pitkäaikainen tuttumme oli menossa naimisiin. Caritaan oli tutustuttu jo vuosia sitten, ja tarkkaavaisimmat saattavatkin huomata yhdennäköisyyttä niin catwalkeilta kuin varhaisimmista tuotekuvistamme. Meillähän tosiaan on se periaate, että mieluummin käytämme ns. naapurin tyttöjä malleinamme kuin ammattilaisia. Tämä on makuasia, mutta itse miellän, että kuviin saadaan täten enemmän sielukkuutta ja luonnetta, kun vaatetta kantavan mallin persoona tulee kuvissakin voimakkaammin esiin.

Auroran suunnittelua Belle Modestelle 2009, kuva Studio Mikaela Löfroth
Sattuma heittää joskus ihmisiä yhteen. Alunperin, jokunen vuosi sitten, olin valmistanut Caritan sisarelle morsiuspuvun. Tarkoituksena oli ollut, että tuttava tekisi tämän hääpuvun, mutta käytäntö tulikin vastaan ja kädet nousivat pystyyn melkein loppumetreillä. Hätäpuhelun vastaanottaessani toisessa päässä oli niagarana itkevä morsian, jolla oli häät kahden viikon kuluttua. Eihän siinä voinut olla heltymättä ja onnistuin raivaamaan tilaa aikatauluihin (vaikka istuinkin sitten pari viikkoa yötä myöten ompelemassa pukua.

Myöhemmin kyselin tuoretta rouvaa, josko hän haluaisi laittaa morsiuspukunsa vielä ylleen, sillä meidän piti keksiä nopealla aikataululla catwalkille  esittelytilaisuuteen niin puvut kuin mallitkin. Tämä tapahtui vielä niinä päivinä, kun Revelationsia ei vielä ollut. (tekohauska raamatullinen viittaus!) Aurinkoinen asiakkaamme värväsi myös sisarensa mukaan, ja niin törmäsimme ensimmäisen kerran Caritaan.


Kuinkas sitten kävikään? 

 

Carita oli hieman epävarma siitä, mitä halusi puvulta. Sovitimme lukemattoman määrän merkkipukuja rekistä, unelmankevyitä sifonkeja, laskeutuvia satiinihelmoja, vesiputouspäänteitä, sekä muhkeita tyllipilviä. Mitä voisin sanoa? Kaikki näyttivät todella kauniilta neitokaisen yllä, mutta sitä oikeaa ei vain tahtonut löytyä. Oikeastaan, se oikea löytyikin - mutta vain hetkeksi - kunnes epävarmuus jäi niin voimakkaasti kalvamaan, että päätimme muuttaa suunnitelman aivan kokonaan.

Merkkipuku vaihtui ajatukseksi uniikkipuvusta, ja siinä vaiheessa suunnittelija nielaisi useammankin kerran. Kesä oli jo melkein loppuun buukattu, mutta kyllä tälle vielä oli tilaa saatava. Historia toisti tässäkin hieman itseään, kiirettä piti. Hermostuneen morsiamen huulille saatiin taas nousemaan hymy, kun juoksin hiki päässä hakemassa erilaisia kankaita ja pitsejä, joita sitten mallailimme peilin edessä. Pitkästä sovituskierteestä oli kyllä se hyvä puoli, että kummallakin oli todella hyvä kuva siitä, mitä halutaan ja mitä ei.



Tutuille ihmisille suunnittelussa on nimittäin sellainen haastava puoli, että ennalta tunteminen värittää turhan paljon ammattilaisenkin näkökenttää. Täysin vieraalle on melkein helpompi tehdä, muodostaa napakka kuva ihmisen persoonasta, tyylistä ja mausta. Tutun kanssa siihen joutuu käyttämään tuplasti enemmän energiaa ja oikeastaan hevosvaljakkomaisia henkisiä silmälappuja, jotta muu tuttuus ei haittaisi olennaista.

Sisarelta toiselle

 

Carita lainasi sisareltaan korsettia osaksi hääpukuaan, ja sen ympärille muu puku rakentuikin. Merenneitolinjainen hame pehmeästä ja uskomattoman kauniisti laskeutuvasta satiinista, selänpuolelta napitettava pikkuhihallinen pitsipaita ja kokonaisuuden kruunaava vyö. Vaikka hame onkin kapeanoloinen, helma on aivan hervottoman suuri ympärysmitaltaan, jotta sain sen oikealla tavalla laskostumaan. Keveästi, pehmeästi, näyttämättä millään lailla vaisulta.




Pitsiä oli ihana työstää, enkä olisi halunnut päästää sitä käsistäni lainkaan. Huomaa kyllä eron, kun pääsee ompelemaan käsinkudottua ranskalaista laatua. Voisinkin melkein siirtyä pitsien jumalaiseen maailmaan tästä eteenpäin. Tosin kymmenet pikkuruiset helminapit eivät sen sijaan olleet suurta lemppariani, mutta viis siitä. Näyttävät todella kauniilta valmiissa puvussa, ja sehän on pääasia.



Suunnittelijan mieltä myös lämmittää oman kädenjäljen, vanhan puvun arvostus, sen jatkokäyttö, uusi elämä. Sisaren puvussa oli ollut hyvin ekologinen lähtökohta. Kaikki materiaalit olivat olleet lapsuuden kotoa; vanhoja verhoja erilaisilla tekstuureilla. Nyt sama, kankaaltaan lapsuudesta muistuttava, ja rakkaan ihmisen suurena päivänään käyttämä vaate oli Caritan morsiuspuvun kulmakivi. Jotakin lainattua, jotakin vanhaa samassa paketissa!

Sisaruskatraassa on vielä yksi naimaton kaunotar, näinköhän pääsen suunnittelemaan hänellekin puvun, ja mitähän osaa sitten käytetään?

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Tuunauksen makua


Olemme saaneet mahtavasti asiakkailta kuvia häistä, ja se on jo asia, joka saa aina hymyn huulille. Kun puvun valmistaa aivan alusta asti, siihen muodostuu aina ihan tietynlainen side, samoin kuin asiakkaaseenkin. Sitä tavallaan lähettää aina omat lapsensa maailmalle, kun luovuttaa puvun asiakkaalle. Tästä näkökulmasta on kertakaikkisen mahtava nähdä kuvia, kun kaikki on laitettu viimeisen päälle, ja näkee vihdoin sen onnellisen kokonaisuuden, jota ei sovituksissa voi toteuttaa. Toki vastaava erityinen tunne syntyy myös niidenkin kanssa, joiden kanssa yhdessä etsitään se unelmien täyttymys merkkipukujenkin rekistä. Aivan huikea esimerkki tuli jälleen hääkuvien muodossa.

(Psst. Meistä on todella mahtava nähdä muidenkin, rekistä pukunsa löytäneiden morsiamien eleganssia. Kuvia SAA lähettää!)

Dramaattiset festarihäät


Tiina löysi sen oikean puvun Oreasposan mallistosta, mutta se ollut aivan sellaisenaan täydellinen. Se kaipasi vähän sävyä - mustan värin muodossa. Nyöritys sai vaihtua mustaan satiiniin, helman ruusukkeet saivat myös synkemmän sävyn, mutta jotain puku vielä kaipasi. Vähän aikaa mietittyäni löysin siihen aivan täydellisen, köynnösmäisen kukka-applikaation, joka kiemursi hetkeä myöhemmin puvun kylkeä myöten melkein nyörityksen reunaan. Aluksi uumoilimme mustan taftiboleron yhteensopivuutta kokonaisuuteen, mutta sitten viime metreillä vaihdettiinkin tiiviimpi kangas näyttävään pitsiboleroon. Nam!

Kuva Ilkka Hämäläinen
Selkeälinjaiset ja pelkistetyt puvut ovat siitä loistavia, että hyvinkin pienillä elementeillä, sopivilla väripisaroilla ja mausteilla, niistä saa aivan uudenlaisen tunnelman. Moni onkin puhunut, että vaikka olisi katsellut ja sovittanut vaikka millaisen määrän pukuja, sitä omaa juttua ei vain tahdo löytyä. Tässä on varsin yksinkertainen ratkaisu. "Peruspuvusta" tulee äkkiä hyvinkin omannäköinen, kun otetaan pilkettä silmäkulmaan, mietitään hetki vaihtoehtoja, ja sen jälkeen henkilökunta juokseekin jo putiikin portaita ylös alas keksiessään taas jonkin uuden ehdotuksen. (En suinkaan viittaa omaan ravaamiseeni, pois se minusta. Toimii muuten hyvänä reisi-pakaratreeninä myös.)

 Sulhanen panosti myös omaan pukeutumiseensa, ja Mikko teettikin Hironian huipputaitavalla Annilla itselleen päheän liituraitapuvun metallimiehen henkeen sopivaksi. Lopputulos on varsin rock! Tässä muuten oivallinen vinkki sulhasille, jotka haluavat häihinsä hieman "jotain muuta".

Hääpuvun uusi elämä


Mutta entäpä sitten, kun häät on jo juhlittu? Ennen kevään hurjaa hääpukurumbaa ehdin muuttaa erään Sinceretyn morsiuspuvun aivan uuteen uskoon. Harmillista, tajuttiin vasta liian myöhään, että olisi pitänyt ottaa kuva lähtötilanteesta, niin tekin näkisitte, miten huima muutos tässä tapahtui. Kaunis, täyspitkä ja laahuksellinen morsiuspuku organtzasta ja pitsistä, muuttui sähäkäksi, vintagehenkiseksi juhlamekoksi. Sakset sanoivat vain suih, kun kerrokset puvusta lähtivät irti ja helma lyheni polvimittaiseksi. Saman tuomion saivat runsaat tyllikerrokset ja satiininen halterneck-olkain. Niille ei ollut enää käyttöä.

Kepeissä helmoissa!
Värin tuominen valkoisen rinnalle oli kuitenkin haaveissa, ja kun vähän aikaa syksyn murretuissa väreissä viihtyvän Sannan kanssa pohdiskeltiin, minun pitikin käydä kaivelemassa pitsilaatikkoa. Hetken kuluttua soviteltiin jo poltetun oranssin sävyistä pitsiä norsunluisen satiinin ja tuoreen rouvan oman värityksen kanssa. Toista tovia myöhemmin luonnostelin jo erilaisia olkainvaihtoehtoja pitsi mielessäni.

Päädyimme irrotettavaan versioon, jolloin mekkoa pystyi käyttämään sellaisenaan tai pitsiolkainten kanssa. Edestä linja on perinteisempi, selässä taas mennään trendien mukaan, ja leikkaus paljastaa soikeasti selän ihoa. Pitkään pohdimme korvaisimmeko puvun vaalean vyön pitsiin sopivalla sävyllä, mutta päätimme jättää sen toistaiseksi paikalleen. Sitähän voi tuunata myöhemmin, kun tulee sopiva uusi idea!



Jääkö ruudun takana morsiuspuku yhden päivän (ja pesulan) jälkeen pukupussissa kaappiin, vai voisiko se saada myös uuden elämän? Siinäpä tälle viikolle ajatusta mutusteltavaksi!