Sateenvälttäjä ja muita matkakertomuksia

Kirjoittelin jo viime vuoden puolella siitä, miten tärkeää yrittäjälle on pitää lomia. Tänä vuonna töitä on paiskittu niin ahkerasti, että loma tosiaan tuli enemmänkin kuin tarpeeseen. Ahkera lukija saattoi huomata, ettei viime viikolla tullut uutta blogausta lainkaan - ja tämäkin pahus on myöhässä aikataulusta. Myönnän siitä täyden syyllisyyteni. Väsyneeseen päähän ei enää mahtunut muistutusta siitä, että loman korvilla piti vielä antaa kurkistuksia ateljeen arkeen, ja havaitsin kämmäyksen vasta tullessani takaisin.

Nyt, viikon poissaolon jälkeen, ihmettelen, miten hypätä takaisin hevosen selkään. Olen päässyt katsasstamaan, mitä on jäänyt kesken, mihin tarttua ensimmäiseksi ja aikatauluttaa alkava viikko alusta loppuun. Huh huh, osasinko handlata tosiaan kaikki nämä ennen lomailua, ja tyhjensikö pelkkä viikko pään näin täysin? Mielessä pyörii paljon pieniä ideanpoikasia, jotka odottavat, että tarttuisin niiden hännästä ja jatkaisin niistä kokonaisiksi, eläviksi ja toimiviksi suunnitelmiksi.

Lähtövalmiina!

Piirrä, mitä näet 

Aloitin loman kokeilemalla vähän uudenlaista lähestymistä piirtämiseen ja tekemiseen osallistumalla SketchCrawliin. Tapahtuma kuvailee itseään seuraavanlaisesti:

SketchCrawl on kansainvälinen tapahtumapäivä, joita järjestetään 3-4 kertaa vuodessa. Ideana on, että samana päivänä ympäri maailmaa piirtämisestä kiinnostuneet ihmiset kokoontuvat yhteen tekemään kuvia päivän ajaksi. Voit olla alan ammattilainen, harrastelija, tai muuten vain asiasta kiinnostunut - taidoilla ei ole niin väliä, tarkoitus on pitää piirtämällä hauskaa yhdessä. Mitä näet ympärilläsi päivän aikana, missä liikut, millainen on ympäristösi? Kirjaa se muistiin piirtämällä!

Pienen ikuisuuden olen piirtänyt lähinnä työhön liittyviä asioita, luonnostellut leikkauksia, helmoja ja hienostuneita yksityiskohtia. En ole tehnyt mitään vapaa-ajan huvitteluja pitkiin aikoihin, ja kun hinku tuli tehdä taas jotain omaa, tulikin seinä vastaan. En enää oikein tiennyt, mitä tehdä, millä välineillä ja äääh, mistä sen aiheenkin taikoisi. Luonnostelupäivä sopivan pienen sosiaalisen paineen alla olikin aivan mahtava tapa päästä tyhjän paperin kammosta eroon. Niin paljon en kuitenkaan rohkaistunut, että vielä aivan näin julkisesti näyttäisin aikaansaannoksiani. Seuraavaa kertaa odotellessa...

...sen sijaan jaan makean kaaran, johon törmäsin matkan  varrella!

 Minä lähden Pohjois-Karjalaan.... 

 Siinä, missä Mirjam on hehkutellut Barcelonan aivot nyrjäyttävällä arkkitehtuurilla ja Kroatian munakoisoilla, allekirjoittanut nuuskii oikein mielellään kotimaan kamaran aarteita. Tieni johtikin Itä-Suomeen monen kansallisromanttisten ajan suurien taiteilijoiden, kuten Gallen-Kallelan, hehkuttamaan ja innoittamille sijoille. Kolin kansallispuiston karun kauniit maisemat vetivät puoleensa, ja siellä oli tarkoitus viettää telttailufiiliksissä puolisen viikkoa.

Yksityiskohdat, nam!

 Aina ei silti käy kuten elokuvissa. Säänhaltia ei näyttänyt olevan kovinkaan myötämielinen ajoissa tehdyille suunnitelmille, joten reissusta tuli aika impulssiivinen, kun tuijotti seuraavan päivän sää(sade)ennusteita, missä kunakin päivänä tulee vettä, missä ei. Sitten esiin kaivautui kartta, ja huomisen kohde arvottiin näiden tietojen perusteella. Oikeastaan tällainen hetkessä, päivässä eläminen oli piristävää ja erilaista kotimaan matkailua. Sitä alkaa olla kuitenkin jossain määrin mukavuudenhaluinen, joten ajatus läpimärästä teltasta ei houkutellut, ja tuli aika kattavasti tutustuttua mökkien ja aittojen laajaan kirjoon.

Muurien kupeessa

 

Reissun teemaksi valikoitui tällöin puolivahingossa luonnonihmeet ja enemmän tai vähemmän kokonaiset linnoitukset. Haminan Bastioni, Lappeenrannan linnoitus, Ristiinan Birger Jaarlin läänityksen rauniot ja Olavinlinnan jylhät tornit veivät meikäläisen mennessään. Erityisesti Olavinlinna nostatti sellaisen nostalgiaryöpyn (ja isän ikävän) mennessään, että sitä piti tihrustaa vielä käynnin jälkeen hetken viereisessä puistossa.

Kyseisillä oopperajuhlilla olen siis viettänyt aimo palan lapsuuttani, istunut oopperan penkeissä huopaan kääriytyneenä piirustuslehtiö ja värikynät sylissä ja fiilistellyt upeita pukuja, lavastuksia ja musiikkia. Myönnän, olen käynyt tonkimassa niin Lentävän Hollantilaisen aarrearkut kuin Don Carlosin kirjoituspöydän laatikotkin penskana. Uteliaisuus ei ole kadonnut mihinkään, joten käpälä ojossa lähdin heti backstage-kierrokselle muiden turistien kanssa, nostalgisoimaan ja katsomaan, mikä kaikki olisi muuttunut parissakymmenessä vuodessa. Ei paljon mikään. Lavaa oli nostettu metrillä, osa kamppeista oli vähän modernimpia ja teknisempiä, mutta tunnelma oli entisellään. Lähtiessä tuli vielä eräs baritoni ääntään availlen vastaan, avasi sen viimeisenkin muistojen arkun. Itkuhan siinä tuli.

Kallioita, metsiä, ja virtaavaa vettä

Sadetta vältellessä tuli puolivahingossa eksyttyä Imatrankoskelle, enkä liene koskaan ollut niin onnellinen sattumanvaraisesta käännöksestä. Jollette ole käyneet, suosittelen lämpimästi. Ensinnäkin Valtionhotelli. En tahdo löytää sanoja kuvaillakseni miten ihastunut olin tähän jugend-linnaan. Sitä kun iltaruskossa katseli kosken toiselta puolelta, tunsi olevansa aivan jossain muualla kuin Suomessa. Kuvat eivät tee täyttä oikeutta, mutta katsokaa itse!

Imatran valtionhotelli - kuin suoraan sadusta (tai Keski-Euroopasta)

Vanhan koskenuoman rotkoisuus ja karuus kummittelivat jännittävinä elementteinä vielä seuraavana yönä unissani, puhumattakaan kivenheiton päässä olevista hiidenkirnuista. Tuskin kenellekään on yllätys, että revin aika hurjasti inspiraatiota historiasta, myyteistä ja taruista, joten ajatusmylly on suorastaan savunnut mielikuvituksen päästessä jylläämään.

Hurja vanha koskenuoma, jonka mittasuhteet lätistyivät kamerassa.

Hiidenkirnut melkein karhuntassun muodossa

Tätä puolta ruokki myös erinomaisesti Kolilta hieman hankalasti saavutettava, hurjan jyrkässä rinteestä löytyvä Pirunkirkko, jonne minun piti väkisin itseni tunkea sen jälkeen, kun sinä ainoana aurinkoisena (hahaa, taktikointi onnistui!) päivänä oli kiipeilty ne kuuluisimmat vaarojen huiput. En oikeastaan edes tajunnut ottaa kuvia, kun maisemat vetivät niin hiljaiseksi. Eipä ihme, että nämä paikat ovat inspiroinneet niin monia muitakin aiemmin. Luonnoskirjakin jäi autoon, kun jo pelkkä ajomatka ja sen näyttämät maisemat häkellyttivät täysin. Dammit.

 

Uskaltaisitko mennä tästä sisään?

Klaustrofobiasta ei parane kärsiä Pirunkirkossa

 Elämysähkyä olikin sitten hyvä purkaa Sinkkolan pieneläintilalla taputtelemalla possuja, vuohia ja kyyttö-lehmiä. Kaupunkilaislapsi innostui näistä myös hurjasti. Lampaan rapsuttelu oli kuin olisi kihnutellut villasukkaa, ja vuohien hellyydenkipeys tuli täytenä yllätyksenä. Go figure. Taisin virnistellä kuin mielipuoli kun matka johti täältä kotiinpäin.

Kiva palata takaisin sorvin ääreen!

Korpikuusen kannon alla olikin sika!