Revelations

Revelations

tiistai 24. joulukuuta 2013

Jouluntoivotukset 100. blogauksen siivin

Hyvää Joulua!


Sade jytisee vasten peltikattoa ja tuuli ulvoo, vonkuu ja viuhuu sillä tavoin vanhan hirsitalon nurkissa, että välillä hirvittää lähteekö katto kohta lentoon. Ikkunasta katsottuna maisema ei ole kovin jouluinen, mutta onneksi alakerrasta hiipii nenään glögin, kanelin ja kardemumman aromeja. Olen tullut kotikotiin joulun viettoon. Työkiireet eivät kuitenkaan vielä helpota. Tammi-helmikuun hääpäivät lähenevät vauhdilla, sekä hyvin nopealla aikataululla pyydettiin erääseen häälehteen uutta kuvauspukua, ja heittäydyin niin hulluksi, että päätin tehdä kokonaan uuden mallin.

Tunnistatko mikä Kreikan mytologian jumalatar patsastelee kaakeliuunin kyljessä?

Sen seurauksena lastasin lauantaina putiikin ovien suljettua autoon koiran ja kamppeideni lisäksi ompelukoneen, silitysraudan, saumurin ja useamman pakan kankaita. Lapsuudenkotiin sitten päästyäni edessä oli vanhan huoneeni kaivaminen esiin pölyn, epämääräisten säilytyslaatikoiden ja muun sellaisen alta, ja perustin tänne väliaikaisen työhuoneen. (Äänitehosteina siivoti siivoti ja, pyyhk pyyhk) Vanhan talon yläkerrassa ei ole asuttu hetkeen, jaloissa vetää, ja on vähän viileää, mutta tilaa onneksi on. Jos tulee liian kylmä, voi aina laittaa villasukat jalkaan. Lattialla kyykistely kankaiden leikkuun merkeissä nostattaa nostalgisia väreitä käsityöläisen taipaleen alkuvuosista. Tänä aamuna alkoi kummasti kaivata skeittareiden polvisuojia pitkällisen kyykistelyn ja konttaamisen jälkeen.  Miten pitkälle sitä onkaan tullut lähtöpisteestään!

Valaistus on vähintäänkin tunnelmallinen.

100. blogaus ja katsaus kuluneeseen vuoteen


Blogipuoli on ollut nyt loppuvuodesta hieman lapsipuolen osassa. Työssä ja sen tuomissa kiireissä on tietenkin oma juttunsa, mutta myös henkilökohtainen elämä on tuonut omanlaisiaan pyörteitä. Tämä elämäkseni kutsuttu junamatka otti kunnolla vauhtia, eikä se tunnu lainkaan jarruttavan. Minulla 2013 oli nimetty jo alkumetreiltään muutosten vuodeksi, kun opettelin elämään uudella tavalla, uusissa puitteissa. Puolentoista vuoden sisään menetin puolet lähiperheestäni, ja oman pitkän avioliiton kariutuminen eroon.

Vuoden aikana oli joitain hetkiä, jolloin tuntui hieman kitkerältä tehdä ihania hääunelmia, kun niistä omista oli enää muistot ja apea fiilis. Onneksi ne katosivat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Toisinaan taas olen kokenut itseni pieneksi vampyyriksi, kun olen imenyt asiakkaiden onnea, innostumista ja unelmia itseeni, antanut niiden nostaa itseänikin. Kiitos teille, olette antaneet minulle aivan äärettömän paljon iloa, uskoa tulevaan ja saaneet hymyn pysymään aivan aidosti kasvoillani! Olette ihania!

Laadunvalvojani viettää joko kinkkukiusausten aikaa (kuvassa) tai lojuu mahdollisimman tiellä.

Muutosten vuosi pitää pintansa aivan loppumetreilleen asti. Läheinen, melkein vara-ukinomainen vuokraisäntäni menehtyi syksyllä ja perikunta päätti ottaa asuntoni omaan käyttöönsä. Näin ollen muutan elämäni kokonaan toiseen osoitteeseen, ja kummasti tämä mahtuu vielä vuoden viimeiselle viikolle. Tähän liittyvät järjestelyt ja pakkaaminen ovat pitäneet minut tehokkaasti poissa internetin ihmemaailmasta. Pitää jatkossa varoa, kun alkaa nimeämään näin pitkiä ajanjaksoja. Sitä saattaa saada, mitä tilaa!

Toki vuoteen on kuulunut myös paljon, paljon hyvää, eikä kaikki ole ollut niin ankeaa kuin aiemmin maalailin. Ihania ihmisiä, niin asiakkaita kuin putiikin ulkopuolellakin kohdattuja ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Sellainen määrä hyvää tahtoa, avuliaisuutta, ystävällisyyttä ja välittämistä, etten osaa sitä kunnolla oikein ilmaista. Eräs ystäväni totesikin minun elävän oikeastaan vanhaa Suomifilmin elämää. Mene ja tiedä, mutta olen äärimmäisen kiitollinen aivan kaikille. Koen olevani erityisen onnellisessa asemassa, etuoikeutettu saadessani kohdata näin upeita ihmisiä ja tuntea niin monen välittävän!

Blogi jää joulu(muutto)tauolle tästä ja ensi kerran ollaan kuulolla ensi vuoden puolella, En uskalla sitä nimetä tässä vaiheessa, mutta sen sijaan toivotan ihanaa, yltäkylläistä ja läheisten ihmisten lämmittämää Joulua ja Uutta Vuotta! Toivotuksen lopuksi vielä palanen omaa käsityöhistoriaa, jouluinen, omalle äidille tehty perinnettä ja modernia kosketusta yhdistävä pyyheliinapeite reikäkirjonnalla ja lehtosiksi kutsutuilla karjalankirjonnalla. Kangas on Wetterhoffilla käsinkudottua pellavaa, jota ei taida nykyisin saada enää kirveelläkään mistään. Ihana, ihana kangas, ja niin upeasti työstettävä näille tekniikoille. Aah, olisipa enemmän aikaa, niin en muuta vapaa-ajalla tekisikään!

Yksityiskohta reikäkirjonnasta ja keskuskuviosta

Käsityön tuomaa tunnelmaa keittiössä.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Mihin kyyhkyset karkasivat?

Itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien pukujen taustaa saa harmi kyllä vielä odottaa ensi viikkoon. Työnnän edelleen herra Murphya kaksin käsin ja pienen kierrepotkun maustamana ovesta pihalle, mutta se pahus pitää karmeista kynsin ja hampain kiinni. Toisin sanottuna, taistelen netin toimivuuden ja koneiden yhteensopivuuden kanssa vielä jonkin verran, vaikka voiton puolella ollaankin.

Itsenäisyyspäivää edeltävällä viikolla tapahtui muutenkin, joten sananen niistäkin. Sofi Oksasen uutuuskirja, Kun kyyhkyset katosivat, kääntyi näytelmäksi ja sen ensi-ilta nähtiin Kansallisteatterissa 27.11. Vaikka kiire painoikin niskaa, kutsun tullessa ei ollut kysymystäkään lähtisikö vai ei. Arkea pitää välillä poikkaista ja mahtavan tyypin, upean kirjailijan uutta valloitusta juhlittaisiin mielellämme. Olin myös hurjan utelias siitä, miten monisyinen, monessa ajassa ja useamman henkilön näkökulmasta käytävä tarina kääntyisi teatterin lavalle.



Kyyhkyset katosivat näyttämölle


Arvostelun suhteen olen tässä matti myöhäinen, mutta onneksi maallikkokävijälle ei ole sellaista tiukkaa aikataulua kuin vaikkapa lehden kriitikolle. Olen viimeksi käynyt Kansallisteatterissa toistakymmentä vuotta sitten, ja oli yllätys, miten pieni tila oikeastaan olikaan. Kotoisa, nostalginen ja äärimmäisen kaunis, mutta niin kovin kovin piskuinen. Ainakin salissa vallitsi senkin johdosta hyvin intiimi tunnelma.

Alunperin häkellyin hetkeksi näyttämön kokoonpanosta, pyörivän lavan ratkaisusta ja lavastuksesta tekstitystauluineen ja isoine näyttöineen. Parin minuutin kuluttua olin jo täysin tottunut ratkaisuun, ja pää osasi hahmottaa tilan huomattavasti paremmin. Lavastus oli aivan nerokas, ja erityisen tykästynyt olin Maija Kaunismaan bändin sijoittamiseen keskelle lavaa. Livemusiikki sai näytelmän tunnelman kohoamaan uusiin sfääreihin ja samalla toimi hienolla tavalla osana tarinaa ja sen lavastusta. (Kiitos myös Maijalle hienon, hauraan herkän, ja samalla vahvan musiikin tekemisestä!)

Ihana  vanha Kansallisteatteri!

Allekirjoittanuthan aikoi aikoinaan teatteripukusuunnittelijaksi, joten oma erikoistuminen myös puvustusopintojenkin suhteen pisti lavan erityisen tarkkailun alle. Sattuneesta syystä puvustus, sen ratkaisut ja toimivuus ovat minulla aina suurennuslasin käsittelyssä. Tarinan lieron, Edgarin, jatkuva vaatteidenvaihto oli hieno metafora takinkääntäjän nahanluonnista, roolista toiseen siirtymiseen.

Muutenkin näyttelijäkaarti teki hienoa työtä, joista haluan nostaa Juuditin ja saksalaisupseeri Helmutin rakkauden esiin. Penkissä joutui kyseenalaistamaan oliko näyttelijöillä oikeasti romanttinen suhde keskenään vai oliko kyse vain äärimmäisen hienosta näyttelijätyöstä. Wow, mitä kemiaa! Samoin tilanteesta toiseen luikerteleva Edgar oli inhottavan uskottava ihmishirviö. Voin suositella näytelmää lämpimästi kaikille, myös kirjaa lukemattomille. Ajatuksia herättävää, pitkäksi aikaa hiljentävä kokemus.

kuva Toni Härkönen

...ja kuinka annetaan itsestään todella hieno kuva


Ensi-illassa vastaan käveli myös Miljoonasateen laulajana ja lauluntekijänä tunnettu Heikki Salo, josta tohisimme Mirjamin kanssa hyvän aikaa, kunnes keräsin rohkeutta mennä haastelemaan yhden ihailemani tahon kanssa. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Minä: Täytyy tunnustaa, että sinulla on aivan äärettömän ihanat aivot. Olen fanittanut sanoituksiasi ja musiikkiasi vuosikausia, ja aina tulee ihailtua, miten hienoja sanakäänteitä niissä on.
Heikki Salo: Sanoitko ihanat aivot?
Minä: Eh, joo.
Mirjam: Aurora oikeastaan tarkoitti, että herkulliset aivot, mutta taisi sensuroida sen tästä pois.
Heikki Salo: Ahaa, no kiitos. (Näyttää hyvin hämmentyneeltä ja sanavalmis tarinaniskijä ei oikein tiedä mitä sanoa.)
Minä: Okei, mutta tarkoitus oli siis kiittää niistä hienoista jutuista, mitä olet tehnyt ja ennen kuin tästä tulee todella vaivaannuttavaa, menemme nyt pois.

Herra Salon puoliso ainakin jaksoi huvittua tästä runsain määrin. Onneksi pikaisen takavasemmalle vetäytymisen jälkeen oli tarjolla suppilovahveropiirakkaa, niin ei päästy häpäisemään itseään tämän enempää, kun oli suu herkkuja täynnään. Seuraavalla kerralla sitten uuden uhrin kanssa, heh.

Sivistynyt sylitanssi. Kuva Toni Härkönen

Muistutus menneisyydestä


Koskapa ensi-iltoihin liittyy myös punaisten mattojen glamouria, ja meidän kohdallamme myös nostalgiaa, kuten viimeisistä kuvista voikin arvata. Kirjailijatar itse, joka oli sovittanut teoksensa täksi juuri nähdyksi teatteriversioksi, nousi lavalle näytöksen jälkeen kiittämään siinä samassa turkoosinhohtoisessa silkkipuvussa, jonka Mirjam oli tehnyt 2010 kieppeillä. Syvänturkoosi silkki suorastaan hehkui parrasvaloissa, ja helman sadat kristallit säihkyivät mahtavalla tavalla.

Ilahduttaa aina, kun pukujamme käytetään useammin kuin kerran, ja tämä kyseinen vaate on nähty Sofin yllä niin konserttikiertueella, Sivistynyt sylitanssi -pokkarikamppanja mainoskuvissa kuin nyt ensi-illan juhlistuksena. Näkyipä kyseinen puku seuraavana päivänä iltapäivälehtien arvosteluissakin, ja sai lisää hyvää mieltä ilmoille. Kuitenkin, toivoisin aina, että meidän puvuillamme olisi enemmänkin käyttöä kuin yhdet kekkerit, joiden jälkeen puku saa loppuiäkseen kaappituomion. Siksi tämä tuntui erittäin hyvältä - ja hyvä työ näyttää kyntensä vielä vuosienkin jälkeen, palvelee monessa menossa.


perjantai 6. joulukuuta 2013

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Vuoden kohokohta ainakin näin suunnittelijan ja käsityöläisen näkökulmasta on taas käsillä: Itsenäisyyspäivä. Erityisesti vielä presindentin linnan juhlat. Lähes joka vuosi sinne on aina jotain omien kätösten kautta mennyt, tai vastaavasti on voinut bongata tuttujen suunnittelijoiden tekemiä luomuksia.

Minulla on ollut vuosikausia perinne itsenäisyyspäivän suhteen, aluksi kotikotona ja myöhemmin sitten pesästä lennettyä omassa kodissa. Syödään hyvin, avataan viinipullo ja sitä tyytyväisesti maistellen on katsottu koko linnan juhlien taltiointi tuntien kättelyineen. Toki kotisohvan kriitiikkona olen ollut huomattavasti kärkkäämpi, kunnes sitten selvisi kutsujen saapuvan vajaata kuukautta, viimeisille jopa pari viikkoa ennen juhlaa. Voin kuvitella, millä hädällä sen jälkeen kutsun saanut yritää pitää punaisen langan käsissään ja löytää tilaisuuteen sopivan puvustuksen. Enkä ole ollut lainkaan niin kriittinen punaisella matolla liitävien helmojen suhteen. Kutsujen viimetinkaisuus on myös johtanut siihen, että yleensä aina buukkaan koko marraskuun tyhjäksi, enkä ota siihen tilauksia. Harvoin tämä on ollut turha varotoimenpide.

Tänä vuonna presidentin linnan remontin vuoksi juhlia ei järjestetään perinteisessä paikassaan, vaan Tamperetalolla Mansessa. Ajasta ikuisuuteen jatkunut perinnejuhla, jossa lähinnä musiikkivalinnat ja ruokalista ovat kokeneet muutoksia, saa väistyä. Toki perusasetelma pysyy ennallaan, mutta paikan muutoksen myötä uudistuksia kokee niin ohjelma kuin pukukoodikin. Monelle tämä on tuonut epävarmuutta ilmaan, mutta minä olen ollut innoissani. Jotain aivan uutta, jotain sellaista, mitä ei olla kertaakaan aiemmin nähty!

Revelationsilta Tamperetalossa nähdään kaksi pukua. Toinen on kansanedustaja Johannes Koskisen Liisa-vaimolla, jonka kanssa on aina yhtä ihanaa tehdä töitä. Hänellähän oli viime vuonna Mirjamin suunnittelema iltapuku. Liisan voi bongata hopeanharmaassa polvimittaisessa puvussa, jossa on pitkät hihat. Helmassa ja hihansuissa hehkuu upea helmikirjailtu pitsi. Selkeää, tyylikästä ja eleganttia.



Toinen puku puolestaan nähdään Hämeen maakuntajohtaja Timo Reinan puolisolla Riikalla. Tämä puku on munakoison ja kuparin sävyistä silkkiä, ja olen aivan varma, että se tulee näyttämään mustalta televisiokameroissa. Puvussa on epäsymmetrinen helma, ja alta pilkistää kuparinvärinen kapealinjainen alempi hameosa. Vyöllä taas keikkuu kuvassakin näkyvä helmikirjottu pitsikoriste. Reinat on kutsuttu myös virallisille jatkoille, joten tämän puvun todennäköisesti tulee bonganneeksi kättelynkin jälkeen.

Kerron ensi viikolla tarkemmin näiden suunnittelusta, joten toivottelen hyvää bongailua. Itse aion avata kuoharipullon, asettua töllön eteen ja silmä kovana kytätä tuttujen tekemiä pukuja. Luvassa on ainakin Pukunin Saaran, Twitzin Marikan ja Valkoisen kreivittären Johannan luomuksia. Hyvä me!

Tämänviikkoisena sokerina myös selvitän alla, mitä juhlien muuttunut etiketti oikein pitää sisällään. Tässä kotisohvien kriitikoille myös oiva apu. (Olisipa ollut enemmän aikaa, iski kauhea hinku tehdä itsenäisyyspäiväbingo juhlia seuraaville.)

Pukukoodina tumma puku


Etiketti ja pukukoodit on luotu tuomaan selvyyttä pukeutumisvalintoihin, eikä suinkaan hankaloittamaan niitä. Etikettipukeutuminen on samalla muiden, ja kutsujien toiveiden huomioimista ja itse juhlan kunnioittamista. Kuinka useasti sinulle on käynyt tilanne, jossa olet ollut epävarma siitä, mitä päälle kannattaisi laittaa, ja myöhemmin olo on joko ali- tai ylipukeutunut? Etiketti auttaa tässäkin.

Tumma  puku tarkoittaa sitä, että naisilla on runsaasti valintoja edessään. Kun ottaa vuodenajan, tilaisuuden juhlavuuden, sekä oman värimaailman huomioon, ei voi mennä pahasti metsään. Etikettipukeutuminen antaa meille kaikille mahdollisuuden pukeutua monimuotoisesti, omaa persoonaa esilletuoden ja käyttää sitä sanattomassa kommunikoinnissa itseilmaisun välineenä. Mikä olisi parempi oman itsen käyntikortti kuin pukeutua siten, että viesti on kaikille selvä: Tällainen ihminen minä olen!

Kutsun juhlaan saadessaan, moni haluaisi täysipitkän, mahdollisimman näyttävän ja runsaan prinsessamaisen unelman, vaikka kutsun pukukoodi olisi tummapuku. Iltapuvun ja juhlapuvun oleellinen ero on pituudessa sekä juhlavuudessa. Kun pukukoodi on tumma puku tai smokki, nainen pukeutuu iltapukuun, joka pituudeltaan maksimissaan on jalkapöydän päälle, nilkkamittainen tai pohjemittainen, ja on joko yksi- tai kaksiosainen.  Myös lyhyt puku käy muodin ja tilaisuuden luonteen niin salliessa. Tosin tässäkin pitää käyttää järkeä ja makua. Vesirajaa hipoja minihame ei ole hyvän maun mukaista, kun otetaan juhlan luonne huomioon. Valtakunnan ykkösjuhlassa olisi sovelias kunnioittaa itse juhlaa, presidenttiparia ja itsenäisyyspäivää, ja yli polven ulottuvat helmat olisi syytä jättää kotiin. Luulenpa, että Tampere-talossa nähdään nyt myös juhlavia housupukuja - hame kun ei ole kaikkien naisten ykkösvaihtoehto. Housupuvut ovat tosiaan aivan ok, kunhan materiaali on sopivan juhlavaa, eikä se arkinen tweedlook.

Kengät, korut ja päällysvaatteet


Kenkinä iltapuvun kanssa käytetään sirokorkoisia avokkaita tai sandaletteja. Kengät ja laukku tulee olla samansävyiset, mieluiten samasta materiaalista valmistetut. Iltalaukku on siro, kädessä kannettava pieni laukku joko nahkaa tai kangasta. Iltalaukussa ei koskaan saa olla pitkää olkahihnaa, vaan mahdollinen hihna on aivan lyhyt, ranteessa pidettävä.  Sukat ovat ohuet, asun väreihin sopivat, kuvioidut, metallivälkkeiset tai tummasävyiset, aina kuitenkin joko samanväriset tai vaaleammat kuin kengät.

Juhlapuvun kanssa ei saa käyttää perinteistä rannekelloa, mutta korukello on soveltuva. Korut ovat juhlapuvun kanssa arvokoruja, tai tyylikkäitä pukukoruja. Tiaran käyttö on mahdollista jos niin halutaan. Juhlapuvun kanssa voi käyttää kunniamerkkejä, jotka kiinnitetään rinnan vasemmalle puolelle vaakasuoraan. Kunniamerkkien kanssa tulee vain aina pitää huolta siitä, etteivät ne kosketa ihoa. Rintavien naisten kannattaa myös kiinnittää huomiota kunniamerkkien sijoitukseen, etteivät ne jäisi törröttämään rinnan korkeimmalta kohdalta. Samoin puvun tukevuus on tässä tärkeää. Jos puku roikahtaa kunniamerkkien painosta, on selvää, ettei se pue ketään.

Päällysvaatteita ei kannata myöskään unohtaa. Mikään ei pilaa juhlavaa vaikutelmaa niin hyvin kuin upean kokonaisuuden ylle on vedetty vaikkapa normaali, arkinen takki. En lähde tässä nyt maalailemaan kuvia ulkoiluvaatteista, mutta saanet pointin selväksi. Juhlapuvun kanssa käytetään pitkää takkia tai viittaa. Etiketin mukaan turkkikin on mahdollinen, mutta tämä aina oman eettisen kannan mukaan.

Miten tulkita koodia?


Etiketin mukaan pariskunnan tulee pukeutua samantasoisesti ja miehen pukeutuminen määrittää aina naisen asun. Verrattuna itsenäisyyspäiväjuhliin, jos kutsussa lukee tumma puku, frakki tai saketti, nainen voi katsoa sen mukaan, mitä päällensä laittaa. Kellonaika kertoo tilaisuuden luonteen, ja sen mukana pukeutumisen.

Vedenjakajana on klo 18.00 joka määrittelee onko tilaisuus ilta- vai päivätilaisuus. Päivätilaisuuksia, ennen klo 18.00 ovat viralliset vierailut, avajaiset, häät, perhejuhlat, onnittelukäynnit, laitosten vihkiäiset, cocktailtilaisuudet sekä akateemiset juhlat. Tuolloin kutsukortissa voi lukea arkipuku, tumma puku. Täyspitkä juhlapuku ei missään tapauksessa ole edellytys, vaan juhlavuus määrittää asun. Klo 18.00 jälkeen tilaisuuksia voivat olla esim. juhlatanssiaiset, suuret päivälliset, häät, juhlakonsertit, juhlanäytännöt ja Suomessa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivä-vastaanotot. Kutsukortissa pukeutumiskoodina on tuolloin tumma puku, smokki tai frakki.

Kinkkisen tästä tekee se seikka, että itsenäisyyspäivän vastaanotolle kutsut on kellonajan mukaan porrastettu. Toisten kutsussa lukee klo 17.30, toisten klo 18.00. JA kun tuo maaginen kello kuusi on juurikin vedenjakaja, tämä on omiaan aiheuttamaan hämmennystä. Emmeköhän näe sekä pitkiä, että lyhyempiä helmoja, ja kummatkin ovat tällä kohtaa ok, kunhan polvet pysyvät piilossa!


Lisää tietoa etiketistä ja pukeutumisesta



 http://pukeutumisopas.wordpress.com/tilaisuuden-aika-ja-puku/

 http://pukeudu.fi/