Mihin kyyhkyset karkasivat?

Itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien pukujen taustaa saa harmi kyllä vielä odottaa ensi viikkoon. Työnnän edelleen herra Murphya kaksin käsin ja pienen kierrepotkun maustamana ovesta pihalle, mutta se pahus pitää karmeista kynsin ja hampain kiinni. Toisin sanottuna, taistelen netin toimivuuden ja koneiden yhteensopivuuden kanssa vielä jonkin verran, vaikka voiton puolella ollaankin.

Itsenäisyyspäivää edeltävällä viikolla tapahtui muutenkin, joten sananen niistäkin. Sofi Oksasen uutuuskirja, Kun kyyhkyset katosivat, kääntyi näytelmäksi ja sen ensi-ilta nähtiin Kansallisteatterissa 27.11. Vaikka kiire painoikin niskaa, kutsun tullessa ei ollut kysymystäkään lähtisikö vai ei. Arkea pitää välillä poikkaista ja mahtavan tyypin, upean kirjailijan uutta valloitusta juhlittaisiin mielellämme. Olin myös hurjan utelias siitä, miten monisyinen, monessa ajassa ja useamman henkilön näkökulmasta käytävä tarina kääntyisi teatterin lavalle.

Kyyhkyset katosivat näyttämölle

Arvostelun suhteen olen tässä matti myöhäinen, mutta onneksi maallikkokävijälle ei ole sellaista tiukkaa aikataulua kuin vaikkapa lehden kriitikolle. Olen viimeksi käynyt Kansallisteatterissa toistakymmentä vuotta sitten, ja oli yllätys, miten pieni tila oikeastaan olikaan. Kotoisa, nostalginen ja äärimmäisen kaunis, mutta niin kovin kovin piskuinen. Ainakin salissa vallitsi senkin johdosta hyvin intiimi tunnelma.

Alunperin häkellyin hetkeksi näyttämön kokoonpanosta, pyörivän lavan ratkaisusta ja lavastuksesta tekstitystauluineen ja isoine näyttöineen. Parin minuutin kuluttua olin jo täysin tottunut ratkaisuun, ja pää osasi hahmottaa tilan huomattavasti paremmin. Lavastus oli aivan nerokas, ja erityisen tykästynyt olin Maija Kaunismaan bändin sijoittamiseen keskelle lavaa. Livemusiikki sai näytelmän tunnelman kohoamaan uusiin sfääreihin ja samalla toimi hienolla tavalla osana tarinaa ja sen lavastusta. (Kiitos myös Maijalle hienon, hauraan herkän, ja samalla vahvan musiikin tekemisestä!)

Ihana  vanha Kansallisteatteri!

Allekirjoittanuthan aikoi aikoinaan teatteripukusuunnittelijaksi, joten oma erikoistuminen myös puvustusopintojenkin suhteen pisti lavan erityisen tarkkailun alle. Sattuneesta syystä puvustus, sen ratkaisut ja toimivuus ovat minulla aina suurennuslasin käsittelyssä. Tarinan lieron, Edgarin, jatkuva vaatteidenvaihto oli hieno metafora takinkääntäjän nahanluonnista, roolista toiseen siirtymiseen.

Muutenkin näyttelijäkaarti teki hienoa työtä, joista haluan nostaa Juuditin ja saksalaisupseeri Helmutin rakkauden esiin. Penkissä joutui kyseenalaistamaan oliko näyttelijöillä oikeasti romanttinen suhde keskenään vai oliko kyse vain äärimmäisen hienosta näyttelijätyöstä. Wow, mitä kemiaa! Samoin tilanteesta toiseen luikerteleva Edgar oli inhottavan uskottava ihmishirviö. Voin suositella näytelmää lämpimästi kaikille, myös kirjaa lukemattomille. Ajatuksia herättävää, pitkäksi aikaa hiljentävä kokemus.

kuva Toni Härkönen

...ja kuinka annetaan itsestään todella hieno kuva

Ensi-illassa vastaan käveli myös Miljoonasateen laulajana ja lauluntekijänä tunnettu Heikki Salo, josta tohisimme Mirjamin kanssa hyvän aikaa, kunnes keräsin rohkeutta mennä haastelemaan yhden ihailemani tahon kanssa. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Minä: Täytyy tunnustaa, että sinulla on aivan äärettömän ihanat aivot. Olen fanittanut sanoituksiasi ja musiikkiasi vuosikausia, ja aina tulee ihailtua, miten hienoja sanakäänteitä niissä on.
Heikki Salo: Sanoitko ihanat aivot?
Minä: Eh, joo.
Mirjam: Aurora oikeastaan tarkoitti, että herkulliset aivot, mutta taisi sensuroida sen tästä pois.
Heikki Salo: Ahaa, no kiitos. (Näyttää hyvin hämmentyneeltä ja sanavalmis tarinaniskijä ei oikein tiedä mitä sanoa.)
Minä: Okei, mutta tarkoitus oli siis kiittää niistä hienoista jutuista, mitä olet tehnyt ja ennen kuin tästä tulee todella vaivaannuttavaa, menemme nyt pois.

Herra Salon puoliso ainakin jaksoi huvittua tästä runsain määrin. Onneksi pikaisen takavasemmalle vetäytymisen jälkeen oli tarjolla suppilovahveropiirakkaa, niin ei päästy häpäisemään itseään tämän enempää, kun oli suu herkkuja täynnään. Seuraavalla kerralla sitten uuden uhrin kanssa, heh.

Sivistynyt sylitanssi. Kuva Toni Härkönen

Muistutus menneisyydestä

Koskapa ensi-iltoihin liittyy myös punaisten mattojen glamouria, ja meidän kohdallamme myös nostalgiaa, kuten viimeisistä kuvista voikin arvata. Kirjailijatar itse, joka oli sovittanut teoksensa täksi juuri nähdyksi teatteriversioksi, nousi lavalle näytöksen jälkeen kiittämään siinä samassa turkoosinhohtoisessa silkkipuvussa, jonka Mirjam oli tehnyt 2010 kieppeillä. Syvänturkoosi silkki suorastaan hehkui parrasvaloissa, ja helman sadat kristallit säihkyivät mahtavalla tavalla.

Ilahduttaa aina, kun pukujamme käytetään useammin kuin kerran, ja tämä kyseinen vaate on nähty Sofin yllä niin konserttikiertueella, Sivistynyt sylitanssi -pokkarikamppanja mainoskuvissa kuin nyt ensi-illan juhlistuksena. Näkyipä kyseinen puku seuraavana päivänä iltapäivälehtien arvosteluissakin, ja sai lisää hyvää mieltä ilmoille. Kuitenkin, toivoisin aina, että meidän puvuillamme olisi enemmänkin käyttöä kuin yhdet kekkerit, joiden jälkeen puku saa loppuiäkseen kaappituomion. Siksi tämä tuntui erittäin hyvältä - ja hyvä työ näyttää kyntensä vielä vuosienkin jälkeen, palvelee monessa menossa.