Revelations

Revelations

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Strassifestarit ja muita kertomuksia, eli jonkinsortin viikkoraportti

Voi juku! Tällä viikolla pääsin testaamaan uutta aarrettani, eli Hotfix -applikaattoria. Kyseessä on siis vempele, jolla kiinnitetään strasseja. Hotfix -strassien pohjassa on valmiina liima, joka kuumennetaan kyseisen vimpaimen avulla. Sitten vain strassi valikoituun kohtaan ja toimenpide toistetaan muutama sata kertaa, lopputuloksena ihanaa kimallusta. Nopeaa ja siistiä, kuumennettu liima myös pitää paremmin kuin aiemmin käyttämäni metodit. (Siis tavallinen strassiliima ja sähläys, "metodi" on ehkä sanana liian jännittävä tähän...) Olen ehtinyt kiinnitellä jo melkein tuhat blingiä kahteen mahtipontiseen projektiin, huh. Aurora on vaikuttanut vähän huvittuneelta mun strassifestarien takia, mutta sietäisi varoa. Jonain aamuna strassaan koko ateljeen seiniä myöten hullunkiilto silmissä.

Tällä viikolla lähti yhden mahtavan morsiamen mukaan myös tämä puku, josta olen jossain aikaisemmassa päivityksessä ehtinyt jo mainita. Tai muutamassakin. Olen ollut innoissani.

Pehmeitä sävyjä ja seitinohutta huntutylliä
Asiakkaalle suunnitellussa uniikissa morsiuspuvussa on luunsävyistä silkkiä, ranskalaista pitsiä ja pehmeää huntutylliä. Morsian, eli Anna, toivoi pukuunsa muutamia elementtejä (kupillinen yläosa, vyö, hieman peittävyyttä olkapäille) ja niiden pohjalta suunnittelin hänelle malleja, joista hän valitsi tämän puvun.

Helmassa on runsaasti kevyttä tylliä, mutta se on silti kapeahkon a-linjainen ja kauniisti laskeutuva pienine laahuksineen. Olalle rakensin näyttävän koristeen puvun silkistä, tyllistä ja pitsistä, onpa mukana hieman vintage-tyylistä koristenauhaakin. Kun sävymaailma on utuisen puuterinen, on elementtien yhdisteleminen helppoa ilman että lopputuloksesta tulee sillisalaattimainen.

Morsian rakasti tätä ja niin minäkin. Voinko tehdä lisää?
Ompelin puvun pitsiosat käsin, jotta sain pieneen hihakkeeseen kauniin muodon ilman häiritsevää olkasaumaa. Anna ihastui Solstissin pitsiin ensisilmäyksellä, kuvio ei ole perinteisen kukkamainen vaan orgaaninen ja jopa hieman hämähäkinseitin oloinen. Myös pitsin sävy oli nappiosuma silkin rinnalla, molemmat materiaalit korostavat kauniisti toisiaan.

Annan kiitoksen ja lämpimän halauksen (yhyy, liikutun aina tällaisesta) myötä puku lähti kohti Turkua ja hääjuhlaa. Toivottavasti saan vielä kuvia teille näytettäväksi koko hääeleganssista, johon kuului ainakin upeat viininpunaiset korkokengät ja pieni vintagelaukku. Tämä puku jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa, morsiamen kanssa olimme samalla aaltopituudella alusta saakka ja tyylillisesti nautin tämänsuuntaisista suunnittelutöistä. Kiitos vielä kerran, Anna!

Tällä viikolla saatoin valmiiksi myös tämän ikuisuusprojektini. Hieman rokokoo-henkinen silkkikorsetti sai lantiolleen laskostusta ja hieman sävyyn sopivaa koristenauhaa. Siluetista tuli varsin herkullinen, ja nyt mietinkin millaisen hameen suunnittelisin sen alaosaksi. Alunperin kaavailin jotain hieman muhkeampaa, mutta nyt kun näen yläosan valmiina, tuntuu sen yhdistäminen johonkin liian massiiviseen melkein rikolliselta. Haaveissani siintää myös täydellinen, hyvin hento vaaleanpunertava kangas. Liekö tämän puvun hame siis se seuraava ikuisuusprojekti? Äh. Ojasta allikkoon.

Rokokoo-peplum? Anna mun kaikki kestää

Olen myös ehtinyt työskennellä yhden ivory-mustan hääpuvun kimpussa, mutta siitä ei ole vielä kuvia, kun kamera vilkutti tyhjää akkua töissä. Ehkä seuraavassa blogauksessa siis. Nyt menen syömään Kismetiä sunnuntain kunniaksi, ensi viikolla uudet kujeet. Tsau!

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Valkokankaan lumoissa

Kirjoitettuani siitä, miten Mirjamia on muutama asiakas kohdellut vähemmän kauniisti, moni asiakkaamme on reagoinnut varsin voimakkaasti. Olemme saaneet kuulla pahoitteluita siitä, että tällä tavoin käyttäytyviä ihmisiä tosiaan on liikenteessä, ja hurjasti puolusteluita ja kannustuksia tyylistämme - erityisesti Mirjamin kohdalla. Kuten sanottua, valtaosa ovesta sisään astuvista ihmisistä on kertakaikkisen ihania ihmisiä, ja tämä sai hymyn tarttumaan entistäkin leveämmin kasvoille. Kiitos!

Olemme monta viikkoa putkeen kertoneet mitä kauniimmista puvuista ja mahtavista asiakkaista. Voisi olla paikallaan rikkoa kaavaa ja käydä jälleen yhden inspiraationaiheen kimppuun. Musiikkia ja sen merkitystä suunnittelulle olenkin sivunnut jo useamman kerran asiakassuunnitteluiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan tule olemaan nyt musiikkipitoinen teksti, vaikka sille varmasti teen tilaa joskus myöhemmin (kun kykenen valitsemaan sieltä vielä muutaman erityisen. Nyt en pystynyt, kun makoisia kipaleita on niin hurjasti.) Sen sijaan nostan esille muutaman elokuvan, joilla on ollut suuria vaikutuksia omaan suunnitteluun ja inspiraatioon.

Rakastan voimakkaan visuaalisia, surrealistisilla elementeillä höystettyjä tarinoita, joissa on särmää, eikä kaikki ole valmiiksi pureskeltua ja selitettyä. Kiintymykseni epookkiin ja sopivan fantastisiin yksityiskohtiin lienee selvä juttu näitä katsoessa. Film Noir tummanpuhuvine teemoineen on myös ollut aina sydäntä lähellä. Hupaisaa lienee se, että vaikka ideat saattavatkin lähteä sangen synkiltä lähteiltä, ne jalostuvat kuitenkin aina herkiksi, valoisiksi, ja toivoa täynnä oleviksi puvuiksi, joissa on kuitenkin sopivasti twistiä.


Minun oli vaikeaa valita yksi esimerkki suuresti rakastamani Peter Greenawayn huikeista elokuvista, sillä jokainen on niin mahtavaa tykitystä kuvallisen kerrontansa puolesta. Pohdin pitkään The Pillow Bookin ja Kokki, Varas, Vaimo ja Rakastajan (jossa on muuten Jean Paul Gaultierin huikea puvustus), sekä Piirtäjän sopimuksen välillä. Vaikka kaikki elokuvat ovat kovin erilaisia keskenään, tästä tulisi tylsää, jos kaikki elokuvat olisivat vain samalta ohjaajalta, joten päädyin The Pillow Bookin. Tapasin katsoa sen aikoinaan kerran kuussa, koska se on visuaalisesti äärettömän kaunis, kutkuttavan sensuelli, ja minua on aina kiehtonut sekä iholle maalaaminen kuin japanilaiset kirjainmerkitkin. Värimaailma viehättää myös erityisesti.


Täysin eri äärilaitaa edustaa synkeä myyttis-historiallinen rikostrilleri Vidocq. Kuten trailerista voikin nähdä, värimaailma on sykähdyttävän surrealistinen, saturaatiot on nostettu melkein tappiin, ja se tekee tunnelmasta aivan omanlaisensa. Jostain syystä ranskalaisilla on huima kyky tehdä sellaisia elokuvia, joista pääni lähtee raksuttamaan eteenpäin, ja leffan visuaalisuus saa luonnoslehtiön sivut rapisemaan, kun piirrän niin innolla.



Ranskalaista valikoimaa edustaa toinenkin esimerkkini, Kadonneiden lasten kaupunki. Parivaljakko Jeunet - Caro on luonut monta suosikkiani, vilauttaa myös hurmioni kummallisiin ja hämäriin tapahtumajatkumoihin, sekä mustaan huumoriin. Itse elokuva on tummanpuhuvan synkeä fantasiamaailma, jonka kaikki kummallisuudet ja erikoiset kasvot ovat minusta ihania. Rumankaunista, voisin sanoa.



Tyttö ja Helmikorvakoru saa minut edelleen huokailemaan joka kerran, kun katson sen. Jokaisen framen voisi pysäyttää, printata isoon kokoon ja kehystää seinälle. On se sitten näkymän joelle, katsaus juureksiin keittiönpöydällä tai vilkaisu ateljeehen. Niin kaunista, niin kaunista! Rakkauteni historiallisiin pukuihin, ajanmukaiseen miljööseen ja estetiikkaan näyttäytyy puhtaimmillaan kenties juuri tämän elokuvan parissa. Toki, on tässä muutakin inspiraation aihetta. Olen nimittäin toivoton romantikko, ja jos on luvassa onneton tai haikeisiin kyyneliin nostattava tarina, se saa aivonystyräni aivan uuteen vauhtiin.

Ei minulla ole mitään onnellisia loppuja tai tarinoita vastaan. Ne eivät vain inspiroi vastaavalla tavalla.

Koskapa mikään ei ole täydellistä ilman edes yhtä musiikkipitoista numeroa. Luulen, että olisi turhan odotettua lisätä listaan Moulin Rouge tai Oopperan kummitus, vaikka ne kutkuttelivatkin minua. Sen sijaan, nostan mieluummin esiin oopperamaailman elokuvalla Farinelli - Il castrato. No, mitäpä voin sanoa? Musiikki, musiikki ja musiikki. Eikä unohdeta pukuja! Mahtipontisuuden ystävänä tämä tekeekin sitten sen, että paperille piirtyy hieman erilaisia malleja, yksityiskohtaisempia suunnitelmia kuin vaikkapa alkupään esimerkkien kanssa.

Kesän ja alkusyksyn hääpuvut on onnellisesti nyt luovutettu, talvihäiden suhteen on vielä aikaa, joten ryhdymme työstämään tarkemmin uusia malleja, järjestelemään kuvauspuolta,  ja toivomaan, että syyssateet lakkaisivat sen verran, että saisimme hieman ruskaakin kuviin. Näin ollen saatan istua urakalla iltaisin töllön ääresssä, luukuttaa sopivan idearikasta musiikkia ja työstää viimeiset luonnokset kuntoon.







sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Ajaton armeijanvihreä

Omien töideni ja niihin liittyvien prosessien kanssa mulla tuntuu olevan aika lyhyt pinna. Kun homma on fyysisesti valmis ja mahdolliset etukäteen puntaroidut haasteet selätetty, olisin itsekin valmis siirtymään eteenpäin nopealla aikataululla. Aina näin ei kuitenkaan ole, esimerkiksi vaikka uniikkien mallipukujen kanssa. Varsinaisen valmistusprosessin jälkeen se hulina vasta alkaakin: järjestellään kuvauksia, tuotetaan vaikkapa painettua promomateriaalia ja sitä rataa. Omia töitä tulee siten katseltua varsin pitkään, joskus jopa leipääntymiseen saakka. Siitä johtuen tulee toisinaan oletettua, että muut ihmiset katselevat asioita samanlaisten linssien läpi.

Tätä ajatusta silmällä pitäen ajattelin esitellä ihan omana postauksenaan pukuprojektin, johon olen lähiaikoina törmäillyt tiheään tahtiin erinäisissä julkaisuissa ja muissa, ja mitä olen täälläkin sivunnut muutamassa lauseessa. Onhan se kuitenkin aika mukavaa laittaa pari omaakin ateljeessa ikuistettua kuvaa, varsinkin kun niistä näkyy jotain mitä suurimmassa osassa virallisia kuvia ei näy. Sen jälkeen voikin siirtyä taas uusiin seikkailuihin ja toisten pukujen pariin.

Kyseessä on siis Sofi Oksaselle Kun kyyhkyset katosivat -kirjan promoamista varten suunniteltu ja tehty jakkupukukokonaisuus, johon kuuluu jakun ja kynähameen lisäksi capripituiset housut ja pieni suikka samasta kankaasta.

Mika Perkiökankaan hieno kansitaide

Kirjan tarina kulkee 1930-luvulta aina 1960-luvulle saakka ja käsittelee Viron lähihistoriaa. Ajatuksena oli tehdä hieman militarihenkinen asukokonaisuus, joka eroaisi kuitenkin tyyliltään selkeästi autenttisista lajitovereistaan. Tutkiskelin tovin naisten univormumuotia 40-luvun molemmin puolin ja piirsin sitten useamman mallin omalla twistilläni. Sofin kanssa palaveerattuamme päädyimme lopulliseen malliin ilman sen suurempaa valinnan vaikeutta. Leikkauksilla tahdoin korostaa siroa vyötäröä, taskuläpät ja epoletit taas toivat kaivattua univormumaista vaikutelmaa. Pisteenä i:n päälle tuli suikka samasta kankaasta. Joskus olen opetellut sellaisenkin valmistamaan, eikä oppi ojaan kaatanut tälläkään kertaa :)

Referenssikansion aarteita, pahoittelen kuvakrediittien puutetta
Ajatuksena oli alusta saakka tietty vihreä sävy, ja olin oikein helpottunut, kun se juuri oikeanlainen materiaali lopulta käveli vastaan pientä kiertotietä. Vaikka meille tulee kankaat ja tarvikkeet ympäri maapalloa, ja ajattelisi että valinnanvaraa riittää, on välillä jännät paikat etsiä juuri tietynlaista kangasta tai koristenauhaa. Tällä kertaa onni suosi rohkeaa ja täydellinen harmaanvihertävä sävy löytyi. Oi auvoa!

Takaa löytyy juju

Mikä sitten erottaa tämän jakun kaikista niistä armeijan kaltaisistaan? Takaosan pyrstömäinen laskostus pienine nappeineen. Samoilla metallinvärisillä napeilla somistin myös suikan, hihansuut ja taskuläpät. Rakastan pieniä yksityiskohtia ja tähän asuun piilotin jotain myös sisäpuolelle: Jakun vuori on upean purppuranvioletti. Tiesin Sofin pitävän violetista ja se toikin hieman kaivattua raikkautta kaiken vihertävän oheen. Kokonaisuuteen kuuluva hame on selkeälinjainen kynähame takalaskoksella, polvipituisiin housuihin valitsin ommellut prässit ja sievän muotoillun vyötärökaarrokkeen.

Kuva: Toni Härkönen

Sofi kantaa asun upeasti ja onkin ollut hauska bongailla, missä kaikissa julkaisuissa puku on vilahtanut promokuvien muodossa. Kuten muutaman viikon takaisessa matkaraportissani kerroin, Sofilla oli päällään tämä jakkupuku myös kirjanjulkistustilaisuudessa. Hyvältä näytti, suunnittelija arvostaa! Tällaiset työtehtävät ovat myös omiaan tuomaan kaivattua vaihtelua ja uusia ammatillisia haasteita. Ei meidänkään ateljeessa valmistu pelkkiä morsius- ja juhlapukuja, vaan paljon muutakin.

Kirjailija elementissään. Kuva: Toni Härkönen

Luinpa muuten kirjankin viikonloppuna, kun vihdoin oli hyvää aikaa perehtyä siihen. Kahdeksan tuntia junassa perjantaina, gaah. Vaikka tämä ei ole mikään kirjablogi, niin tohkuillaan nyt hieman. Mahtava kirja, kutkuttava juoni ja herkulliset kielikuvat ja kerronta. Suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Maajussille morsian

Näin olisi voinut sanoa näistä ihanista elonkorjuuhenkisistä häistä. Juhlaa vietettiin kullankeltaisten peltojen ympäröimänä Hääpari oli ollut tarkoitus vihkiä oman kotitalon viereisessä kaurapellossa, mutta kevään tullen sulhanen olikin hermostuneena todennut tilanteen olevan mahdoton. Hän oli nimittäin unohtanut asian, ja kylvänytkin peltoon ohraa! Viljalajikkeella ei onneksi ollut niin suurta merkitystä, etteivätkö he olisi toisiaan saaneet.

Koska ajatus oli lähtenyt kirjaimellisesti pellosta, Hanna-Maria haaveili heinälatoromanttisuudesta vanhojen suomifilmien tyyliin, ja ensimmäisenä mielessä oli puhtaanvalkoiset brodyyripuuvillat, ja tietynlainen viattomuus ja herkkyys yhdistettynä rentouteen. Mitään prinsessapukuja tai liian juhlavia pukuja hän ei halunnut viljapeltoon, vaan teeman piti pysyä tässäkin kasassa. Yksinkertaista, selkeää ja kaunista.



Puhtaanvalkoisen päätimme kuitenkin yksissä tuumin jättää pois, ja käyttää mieluummin hieman kermaisempaa valkoisen sävyä. Kirkas valkoinen sopii äärimmäisen harvalle skandinaaville, ja Hanna-Marian vaalea kuulaus olisi kokenut aikamoisen kolauksen jos olisimme pukeneet hänet niin koviin sävyihin. Sulhanen oli aikeissa pukeutua tyylikkäästi tummansuklaanruskeaan, joten pehmeämpi sävy morsiamella oli tälläkin kohtaa tarpeen. Olisihan ihan tarkoituksenmukaista, jos morsiuspari ei näyttäisi aivan eriparisilta. 

Hanna-Maria tiesi haluavansa empire-linjaisen puvun, jossa olisi olkaimet ja laskostusta etenkin miehustassa. Hänellä oli jo saapuessaan muutama ideakuva mukanaan, joiden pohjalta lähdimme morsiuspukua suunnittelemaan, hakemaan juuri hänen pukunsa mallia. Empireleikkauksen kohdalle löysin kauniin guipurepitsin, joka muistutti brodyyripitsien alkuajatuksesta, ja sävy natsasi aivan täysin. Ei liian hörsöistä, eikä liian kepeää. Brodyyripuuvillat päätimme myös muuttaa, sillä emme halunneet puvusta jäykähköä hellemekkoa, jollainen siitä olisi herkästi tullut. Materiaaliksi valikoituikin keveä ja kauniisti laskeutuva mattapintainen crepe, joka on samalla juhlava, mutta ei näytä kuitenkaan väärään maailmaan kuuluvalta kesäisessä maalaismaisemassa.  



 Kultaiset pellot, lempeä kesäilta ja ihanat häät. Voiko olla enää tämän idyllisempää?

 Laahusta ei ulkojuhlien vuoksi haluttu, joten puvussa oli mukava ja helppo liikkua, vaikka helmassa kerroksia riittikin. Kengiksi löytyi vielä suloiset pitsiballerinat, jotka toistivat guipure-pitsin henkeä, eivätkä jalat väsyneet innokkaalta tanssijaltakaan.

Tällä kertaa puvun suunnittelija sai myös kutsun häihin, ja sain olla ylpeänä ja iloisena todistamassa, kuinka Hanna-Maria kulki lempeä kesätuuli helmoissaan avioliiton satamaan. Kiitos Hanna-Maria ja Pasi, että sain olla suuressa päivässänne mukana! Juhlien välitön tunnelma saa edelleenkin hyvälle mielelle ja lämmittää jo näin syksynkin saapuessa!

Häävalssin aika!

maanantai 3. syyskuuta 2012

Terveiset punaisilta matoilta

Torstaina meillä oli ilo ja kunnia osallistua Sofi Oksasen uuden romaanin julkistamistilaisuuteen ja Puhdistus-elokuvan maailmanensi-iltaan. Kun kyyhkyset katosivat -kirjan julkistusjuhla pidettiin Nokia-konserttisalissa Tallinnassa, jonne risteilimme saman päivän aamuna. Samassa veneessä (...) Itämerta ylittämässä meidän kanssamme oli useampi muukin innokas kirjallisuuden ystävä, olihan tapahtumaan liittyviä matkapaketteja myyty varsin kiitettävästi.

Aikainen aamuherätys sai silmät lupsumaan, mutta muuten tunnelma oli oikein leppoisa. Kaksin on aina kiva matkustaa. Tulemme Auroran kanssa niin hyvin toimeen, ettei yleensä synny mitään matkakitkaa, pientä nälkä- tai väsykiukuttelua lukuunottamatta. Hotellille pääsyn, laukkujen purkamisen ja pienen raikastautumisen jälkeen suuntasimme itse tapahtumapaikalle innostuneina ja hyväntuulisina.

Julisteet ilmiantoivat päivän teeman
Innostuneilta vaikutti muukin juhlaväki. Kutsuvieraiden lisäksi paikalla oli paljon kirjaa malttamattomasti odottavia matkapaketin ostaneita, joille jaettiin omat painokset heti sisäänpääsyn jälkeen. Huomasinkin muutaman kääntävän ensimmäiset sivut silmäiltäväksi jo aulassa, voi teitä malttamattomia! Me siirryimme yläkertaan odottelemaan saliin pääsyä ja tutustuimme muun muassa esillä olevaan mahtavaan valokuvanäyttelyyn. Ihan harmittaa että näyttelyn valokuvaajat ja tiedot jäivät mysteeriksi, tekstit olivat pelkästään kyrillisillä kirjaimilla, mikä on auttamattomasti repertuaarini ulkopuolella.

Totesimme juhlatilanteen vaativan kuoharilasilliset
Kirjanjulkistustilaisuuden aloitti ja päätti mahtava trio Lindpriid Viron lauluhistoriaan liittyvine kappalevalintoineen. Hieno tapa virittäytyä tunnelmaan, mitä nyt itse tapaan liikuttua vähän liiaksikin jos musiikkiesitykset erityisesti koskettavat. Jää vabaks Eesti meri! -kappaleen kohdalla nieleksin, nyyhkis.

Liisa Riekin avajaispuheen jälkeen Sofi puhui itse keskittyen kirjan teemaan. Itselleni jäi päällimmäisiksi ajatuksiksi pohdintaa propagandasta, yksilönvapaudesta ja -vastuusta ja valheista, jotka törkeydessään ovat jo jopa uskottavia. Vakavia ja monisyisiä asioita, joihin koskettavassa puheessaan osittain palasi Viron kulttuuriministeri Reing Lang. Suomen kulttuuriministeri Arhinmäki oli poissa sairastapauksen vuoksi, valitettavaa. Iltapäivälehdissä spekuloitiin, oliko kyseessä sairastapaus vai sairastapaus. Asiaan sen kummemmin muuten kommentoimatta vahvistan vain sen, että juu, kun poissaolosta tiedotettiin, niin salissa kävi pienoinen, spontaani naurunremakka.

Itselleni kirjanjulkistus oli mielenkiintoinen myös siksi, että Sofilla oli päällään armeijanvihreä jakkupuku, minkä olin suunnitellut hänelle kirjan promoamista silmällä pitäen. Kokonaisuus näytti oikein hyvältä pienine suikkine kaikkineen. Samaan settiin oli tehty myös kapeat capripituiset housut ommelluin prässein, mutta tähän tilaisuuteen kirjailija oli valinnut klassisen jakun ja kynähameen yhdistelmän.

Päädyimme melkein eturiviin. Hyvä juttu näin huononäköiselle...
Sattuipa muuten niinkin hassusti, että törmäsimme salissa iki-ihanaan Lenita Airistoon. Hän istui edessämme, kuten kuvan tummista kutreistakin voi päätellä. Keskustellessamme vierustoveriemme kanssa Sofille suunnittelemastani jakkupuvusta hän kääntyi ja kehui varsin vuolaasti sekä suunnittelutyötä että istuvuutta. Olin oikein otettu, Lenita on omissa kirjoissani varsinainen tyyli-ikoni, joka lienee nähnyt elämänsä aikana jakun jos toisenkin. Pääsinpäs vielä sanomaan, että ihailen hänen pettämätöntä tyylitajuaan :)

Valtiovallan tervehdyksien jälkeen Sofi haastatteli historioitsija Ivo Jurveeta ja toimittaja-kirjailija Maarja Talgrea, ja he saivat aikaan hyvää keskustelua miehitysajasta ja Viron silloisesta ilmapiiristä. Virallisen tilaisuuden päätyttyä siirryimme alakertaan, missä oli Like-kustannuksen kutsuvieraille järjestämä tilaisuus. Tunnelma oli lämmin ja ihmiset mukavia, erityiskehun ansaitsee myös maukkaat sormisyötävät. Moi, en ole yhtään ruokaorientoitunut. Hauskaa kyllä, Maarja Talgre istahti samaan pöytään kanssamme. Aurora oli omien sanojensa mukaan Sofin haastatellessa Maarjaa miettinyt, että kyseisen henkilön kanssa olisi mahtava päästä keskustelemaan enemmänkin. Tilaisuus koitti siis aivan vahingossa ja naisten puheesta ei meinannut loppua tullakaan.

Liken tilaisuuden jälkeen lähdimme etsimään lähettyviltä ravintolaa, pelkillä sormisyötävillä ei koko päivää jaksa kukaan. Päädyimme Pulcinellaan, mutkattomaan italialaisravintolaan, missä olemme ennenkin käyneet aterioimassa. Ruoka oli erittäin hyvää, mutta sokerina pohjalla on henkilökunta. Tarjoilijamme oli aivan mahtava nuori nainen (hui, kuulostanpa mummoisalta) ja mikäpä voisi olla parempaa, kuin tiramisu huonon huumorin kera tarjoiltuna. Tiukkapipot älkööt vaivautuko! Ei mutta oikeasti, käykää tuolla syömässä. Hyvää.

Saisinpa revanssin

Vatsat täynnä suuntasimme jälleen hotellille. Päiväasut vaihtuivat juhlapukuihin ja päivämeikkeihinkin sutaistiin aavistus lisää syvyyttä. Taksi kiidätti meidät takaisin Nokia-konserttisaliin, jonne olikin jo kerääntynyt kiitettävä joukko parhaimpiinsa pukeutuneita juhlijoita. Vähitellen paikalle saapuivat myös Puhdistus-elokuvan näyttelijäkaarti, mikä sai valokuvaajat ja toimittajat villiintymään. Juonikkaani pakkasin pieneen clutchiini mukaan silmälasit, joten näin valkokankaalla jopa jotain muutakin kuin vain heiluvia hahmoja. Parantaa elokuvakokemusta aika turkasesti...

Sofi oli vaihtanut päälleen ensi-iltaa varten suunnitellun turkoosin satiinipuvun, päässään hänellä oli Hannu Viitalan upea sulkapäähine. Auroran suunnittelema puku oli vinoon leikattua, kauniisti laskeutuvaa satiinia ja sopi tunnelmaltaan sekä elokuvan aikakauteen että punaisen maton henkeen. Hyvä Aurora <3 Kyseisestä puvusta Aurora voisikin kirjoittaa jossain vaiheessa ihan oman erillisen postauksensa, jos tässä kiltisti pyydän? Keskityimme enemmän juhlimiseen kuin kameran kanssa heilumiseen, joten tähän väliin ei ole laittaa pokkariräpsyä. Sofin ja muiden juhlaeleganssia esitellään kattavasti ainakin molemmissa iltapäivälehdissä ja varmasti muuallakin. Facebook-sivuillemme linkkasimmekin muutaman jutun, käykää katsastamassa.

Suunnittelemani jakkupuku ja Auroran suunnittelema upea iltapuku eri lehdissä


Puhdistus-elokuva oli vaikuttava ja raskas kokemus. Enpä ala leikkiä elokuvakriitikkoa, mutta voin kyllä lämpimästi suositella Puhdistusta kaikille, joita vähänkin kyseinen elokuva kiinnostaa. Näyttelijäsuoritukset olivat koskettavia, kuvaus visuaalisesti kaunista ja musiikki vihloi sydänjuuria myöten. Itse olen geneerinen "kirja on aina parempi" -vikisijä, mutta elokuva käsitteli tarinaa sen verran eri kantilta, että tunnen molempien mahtuvan omaan elintilaansa.

Entäpä se uusi kirja sitten? Toiset lukivat omaa painostaan heti kun sen käsiinsä saivat. Itse olen odottanut sopivaa tilaisuutta: Oman kodin rauhassa ilman häiriötekijöitä. Ehkä muutama luku iltapalaksi joka ilta, tai sitten lukumaraton viikonlopun aikana. En ole vielä päättänyt! Liian kauaa en aio tätä nautintoa kuitenkaan pitkittää, kädet syyhyävät sivuja kääntelemään.

Nyt taas juhlahumusta normaaliin, ihanaan arkeen. Tervetuloa, uusi viikko! Ulkomaantoimittaja Mirjam kiittää ja kuittaa.