Valkokankaan lumoissa

Kirjoitettuani siitä, miten Mirjamia on muutama asiakas kohdellut vähemmän kauniisti, moni asiakkaamme on reagoinnut varsin voimakkaasti. Olemme saaneet kuulla pahoitteluita siitä, että tällä tavoin käyttäytyviä ihmisiä tosiaan on liikenteessä, ja hurjasti puolusteluita ja kannustuksia tyylistämme - erityisesti Mirjamin kohdalla. Kuten sanottua, valtaosa ovesta sisään astuvista ihmisistä on kertakaikkisen ihania ihmisiä, ja tämä sai hymyn tarttumaan entistäkin leveämmin kasvoille. Kiitos!

Olemme monta viikkoa putkeen kertoneet mitä kauniimmista puvuista ja mahtavista asiakkaista. Voisi olla paikallaan rikkoa kaavaa ja käydä jälleen yhden inspiraationaiheen kimppuun. Musiikkia ja sen merkitystä suunnittelulle olenkin sivunnut jo useamman kerran asiakassuunnitteluiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan tule olemaan nyt musiikkipitoinen teksti, vaikka sille varmasti teen tilaa joskus myöhemmin (kun kykenen valitsemaan sieltä vielä muutaman erityisen. Nyt en pystynyt, kun makoisia kipaleita on niin hurjasti.) Sen sijaan nostan esille muutaman elokuvan, joilla on ollut suuria vaikutuksia omaan suunnitteluun ja inspiraatioon.

Rakastan voimakkaan visuaalisia, surrealistisilla elementeillä höystettyjä tarinoita, joissa on särmää, eikä kaikki ole valmiiksi pureskeltua ja selitettyä. Kiintymykseni epookkiin ja sopivan fantastisiin yksityiskohtiin lienee selvä juttu näitä katsoessa. Film Noir tummanpuhuvine teemoineen on myös ollut aina sydäntä lähellä. Hupaisaa lienee se, että vaikka ideat saattavatkin lähteä sangen synkiltä lähteiltä, ne jalostuvat kuitenkin aina herkiksi, valoisiksi, ja toivoa täynnä oleviksi puvuiksi, joissa on kuitenkin sopivasti twistiä.

Minun oli vaikeaa valita yksi esimerkki suuresti rakastamani Peter Greenawayn huikeista elokuvista, sillä jokainen on niin mahtavaa tykitystä kuvallisen kerrontansa puolesta. Pohdin pitkään The Pillow Bookin ja Kokki, Varas, Vaimo ja Rakastajan (jossa on muuten Jean Paul Gaultierin huikea puvustus), sekä Piirtäjän sopimuksen välillä. Vaikka kaikki elokuvat ovat kovin erilaisia keskenään, tästä tulisi tylsää, jos kaikki elokuvat olisivat vain samalta ohjaajalta, joten päädyin The Pillow Bookin. Tapasin katsoa sen aikoinaan kerran kuussa, koska se on visuaalisesti äärettömän kaunis, kutkuttavan sensuelli, ja minua on aina kiehtonut sekä iholle maalaaminen kuin japanilaiset kirjainmerkitkin. Värimaailma viehättää myös erityisesti.

Täysin eri äärilaitaa edustaa synkeä myyttis-historiallinen rikostrilleri Vidocq. Kuten trailerista voikin nähdä, värimaailma on sykähdyttävän surrealistinen, saturaatiot on nostettu melkein tappiin, ja se tekee tunnelmasta aivan omanlaisensa. Jostain syystä ranskalaisilla on huima kyky tehdä sellaisia elokuvia, joista pääni lähtee raksuttamaan eteenpäin, ja leffan visuaalisuus saa luonnoslehtiön sivut rapisemaan, kun piirrän niin innolla.

Ranskalaista valikoimaa edustaa toinenkin esimerkkini, Kadonneiden lasten kaupunki. Parivaljakko Jeunet - Caro on luonut monta suosikkiani, vilauttaa myös hurmioni kummallisiin ja hämäriin tapahtumajatkumoihin, sekä mustaan huumoriin. Itse elokuva on tummanpuhuvan synkeä fantasiamaailma, jonka kaikki kummallisuudet ja erikoiset kasvot ovat minusta ihania. Rumankaunista, voisin sanoa.

Tyttö ja Helmikorvakoru saa minut edelleen huokailemaan joka kerran, kun katson sen. Jokaisen framen voisi pysäyttää, printata isoon kokoon ja kehystää seinälle. On se sitten näkymän joelle, katsaus juureksiin keittiönpöydällä tai vilkaisu ateljeehen. Niin kaunista, niin kaunista! Rakkauteni historiallisiin pukuihin, ajanmukaiseen miljööseen ja estetiikkaan näyttäytyy puhtaimmillaan kenties juuri tämän elokuvan parissa. Toki, on tässä muutakin inspiraation aihetta. Olen nimittäin toivoton romantikko, ja jos on luvassa onneton tai haikeisiin kyyneliin nostattava tarina, se saa aivonystyräni aivan uuteen vauhtiin.

Ei minulla ole mitään onnellisia loppuja tai tarinoita vastaan. Ne eivät vain inspiroi vastaavalla tavalla.

Koskapa mikään ei ole täydellistä ilman edes yhtä musiikkipitoista numeroa. Luulen, että olisi turhan odotettua lisätä listaan Moulin Rouge tai Oopperan kummitus, vaikka ne kutkuttelivatkin minua. Sen sijaan, nostan mieluummin esiin oopperamaailman elokuvalla Farinelli - Il castrato. No, mitäpä voin sanoa? Musiikki, musiikki ja musiikki. Eikä unohdeta pukuja! Mahtipontisuuden ystävänä tämä tekeekin sitten sen, että paperille piirtyy hieman erilaisia malleja, yksityiskohtaisempia suunnitelmia kuin vaikkapa alkupään esimerkkien kanssa.

Kesän ja alkusyksyn hääpuvut on onnellisesti nyt luovutettu, talvihäiden suhteen on vielä aikaa, joten ryhdymme työstämään tarkemmin uusia malleja, järjestelemään kuvauspuolta,  ja toivomaan, että syyssateet lakkaisivat sen verran, että saisimme hieman ruskaakin kuviin. Näin ollen saatan istua urakalla iltaisin töllön ääresssä, luukuttaa sopivan idearikasta musiikkia ja työstää viimeiset luonnokset kuntoon.