Kirjanjulkistus suurena tapahtumana
Sofi Oksasen uusi romaani, Norma, julkistettiin juhlallisin menoin Aleksanterin teatterilla Helsingissä keskiviikkona. Puitteet olivat upeat, itse tilaisuus veti tunteiden vuoristorataa; väliin järkyttyi hiusalan raadollisuudesta, seuraavassa hetkessä pyyhki naurun kyyneleitä koomikko Minna Kivelän veistelyille ja sitten taas hypättiin tunneskaalasta toiseen Itty Bitty Tease Cabaretin esityksillä. En tiennytkään, että burleskia voidaan tehdä naisten riistämisestä! Voit katsoa julkkareiden koko ohjelman täältä!
Koska kirja käsittelee kauneutta, hiusalaa ja naisten hyväksikäyttöä, paikalle oli myös pystytetty pieniä naisellisuuden pisteitä; kampaamo- ja kaunistamo viime hetken juhlalookia varten Sofin vakiokampaajan Purplen toimesta, Katariina Guthwertin mitalikauppa ja pukukavalkadi suunnittelemistani kirjailijattaren yllä nähdyistä puvuista. Hannu Viitalan pukujen kanssa kokonaisuuksiksi suunnitellut päähineet olivat myös pukujen kanssa esillä.
 |
| Korusuunnittelija Katariina Guthwert |
Käytännössä tämä oli retrospektiivi myös omaan suunnittelijahistoriaani. Vuonna 2009 aloitettu yhteistyö kirjailijattaren kanssa on ollut värikäs, mielenkiintoinen ja tuonut mukanaan paljon uutta, suuria tunteita ja kokemuksia. Oli hämmentävää, nostalgistakin nostella pukuja esiin, nähdä saumat, kankaat ja yksityiskohdat, joita ei ole vuosiin nähnyt.
Lähes kaikilla luovan työn ammattilaisilla on väliin hetkiä, jolloin itsekriittisyys ja itsensä kyseenalaistaminen lyövät päin kasvoja, painavat nöyräksi. Yleensä se liittyy henkiseen prosessiin, josta nousee vahvempana, osaavampana jaloilleen. Tällä kertaa se kenties liittyi myös kipeisiin käsiin, kykyyn tehdä ja jatkaa omaa ammattiaan. Joka tapauksessa, oman historian kertaaminen näin konkreettisesti nosti suomuja silmiltä. Olenko minä tehnyt tämänkin? Näin paljon? Näin hienoja asioita?
Sitä seuranneet keskustelut julkkarivieraiden kanssa olivat kuin balsamia haavoille. Sain äärimmäisen paljon kiitosta, kannustusta ja kehuja, joista olen kiitollinen ja onnellinen. Tuntui kuin olisin ollut kotona. Mikä ei siis ollut kovin kaukaa haettu ilmaus, sillä kun kansallisooppera vielä toimi Aleksanterin teatterin tiloissa, vietin siellä suuren osan lapsuuttani. Pukuja kannoin taloon itku kurkussa, liikutus tuntui puristavana, kun oopperalapsi palasi vuosien seikkailujen jälkeen takaisin kotiin. En muistanut lainkaan, että talo oli niin pieni! Jännitin etukäteen, muistanko vielä salareitit, mistä pääsi nopeasti henkilökunnan kahvioon, miltä lavan viereinen aitio näytti, kun sieltä mukulana seurasi harjotuksia. Päädyin mutustelemaan evääni lavan reunalla istuen, tunnelmoiden ja muistellen. Taisin vähän itkeä tirauttaakin isän muistolle. Olipa ihana päästä tänne!
 |
| This used to be my playground |
Pukusuunnittelun uudet tuulet
Olin ehtinyt vähän ennen tomaattikeitto-onnettomuuttani räpsäistä instagrammiin kuvan vasta leikkaamastani puvun kankaista, jättänyt arvoituksen siitä, mitä ihmiset kuvittelevat M-kirjainta muistuttavasta palasta tulevankaan, ja kuvittelin vauhdilla jatkavani hommia. Kohtalo päätti toisin ja hetken aikaa jo pelotti, saanko kirjailijattaren ylle pukua lainkaan. Kuten olen monesti sanonut, minua on vaikea pysäyttää tai saada antamaan periksi. Valmista tuli, tosin vasta tilaisuutta edeltävänä iltana. Huh. (Jatkossa taidan nauttia tomaattikeittoni kylmänä, sellerin, mustapippurin ja vodkatilkkasen kanssa.)
Tuntuu, että avasimme julkistusjuhlan puvulla uuden sivun. Aiemmin olen tehnyt Sofille pukuja, joissa on ollut joko korsetti mukana tai itse puku on ollut voimakkaasti tuettu ja luitettu, linjat ovat olleet tiukasti vartalon kaaria seuraavia, pitkiä ja dramaattisia. Tällä kertaa kummankin ajatuksissa oli jotain kevyttä, liehuvaa, laskeutuvaa ja helppoa. Niinpä lopputuloksessa ei ole ainoatakaan tukiluuta, ja kuten joku julkistusjuhlassa totesi: Sofi näyttää siltä, että voisi lähteä avojaloin tanssimaan kukkakedolla.
Hyrisin mielihyvästä, sillä oikeastaan vähän sellaisesta suunnittelu lähtikin. Sain suunnitteluvaiheessa tietää Norma-kirjan maailmasta sen verran, että siellä vilisee viittauksia Intiaan, hedelmällisyyteen, runsauteen ja siirtomaahenkeen. Pullonvihreä oli ehdottomasti se värisävy, jota minun oli määrä lähteä metsästämään. Hankalin vaihe oli oikean värin löytäminen, ja monen vesiperän jälkeen sopivat löytyivät lopulta Villisilkin valikoimasta.
Fiilistelin villiä 30-lukua ja se näkyykin voimakkaasti puvun linjoissa. Kolmiomaisia leikkauksia, joita myöhemmin manasin ommellessani silkkisifonkia. Onko aina pakko suunnitella sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa saa taistella? Ilmeisesti on, sillä sama virsi kaikuu jokaikisen puvun kanssa. En ainakaan päästä itseäni helpolla tai ryömimään aidan matalimmasta kohdasta. Koska leikkauksien linjat katoavat monesti lehtikuvissa, tummataustaisesta lavasta puhumattakaan, korostin niitä kullansävyisellä metalliketjulla, ja kirjailijattaren kaulakäädyn kanssa yksiin menevien vihreäkivisten korujen kanssa.
Tapaan nimetä aina pukumallini, ja ajatus yhtenäisyydestä kirjan värimaailmaan oli niin voimakas, että hulmuavahelmainen silkkisifonkiunelma sai luonnollisesti jatkaa, kantaa Norman nimeä. Kuvia puvusta kirjailijattaren yllä voi katsoa mm. täältä ja täältä. Amusan artikkeliin oli minäkin päässyt mukaan. Erästä tuttavaa lainatakseni: "Tosi käsityöläisen tunnistaa siteistä käsissä!"
