Linnan juhlien kohtalotar

Hui, miten vauhdilla aika menee. Yhtäkkiä ollaankin jo joulukuussa, sitten itsenäisyyspäivässä, ja kohta on varmaan jo juhannus. Lupailin tätä tekstiä jo tiistaiksi, mutta kuten kaikki varmaan huomasivat, sellaista ei ollut saatavilla. Lupaan, että hyvitämme tämän kyllä lähiaikoina jollain mukavalla jutulla. (Tämä on disclamer. Jos jotain lupaan, se myös pidetään.) Revelations oli edustettuna kahden puvun voimin linnan juhlissa. Mirjam kertonee tarkemmin Liisa Koskisen upeasta silkkipuvusta, mutta tällä kertaa valtaan koko palstatilan yhden lempikirjailijani, Sofi Oksasen kanssa.

Kuva Ari Lahti

Sofi mainitsikin yhdessä haastattelussaan puvun suunnittelusta. Alunperin ajatus lähti kirjailijalle mieleisestä väristä, syvän violetista. Mytologian kiemurat ovat aina kiehtoneet, pyörittäneet mielikuvitustani lukemattomia kertoja, ja sieltä löytää aina jotain uutta, merkityksellistä ja kutkuttavaa. Vaikka minun kertomukseni kerrotaan kankaan, kristallien ja ylellisten materiaalien muodossa, lähes kaikkien suunnittelemieni mallien takana on enemmän kuin kuvasta voi arvata. Jokainen puku kantaa oman tarinansa.

Sofin Linnan juhlien puvun tarina lähti punoutumaan kohtalottarien ympärille. Jokaisessa kulttuurissa on omat jännittävät entiteettinsä, mutta lähes kaikissa tarinoissa kohtalottaret ovat mukana, eri nimillä vain. Tavallaan Sofikin on yhdenlainen kohtalotar, joka kehrää elämänlankoja ja tarinoita omien teostensa hahmoille, päättää näiden sattumuksista, synnyistä ja kuolemista - ja niin syntyi Moira.

Mikäli Sofin kuulumisia on seuraillut (voin lämpimästi suositella kirjailijattaren virallista facebook-sivua), on voinut havaita rouvan juoksevan tuli hännän alla pitkin Suomea, erilaisissa kulttuuri- ja kirjallisuustapahtumissa, signeeraamassa käsi väärällään ja ties missä riennoissa. Sanomattakin selvää, että sovitusmahdollisuudet ovat olleet kortilla. Onneksi Sofi-kiertue kiidätti leidin myös Hämeenlinnaan, jossa pääsimme sopivasti sovittamaan puvun ensimmäistä versiota tiukan aikataulun rajoissa.

Olen tykännyt ihan hurjasti Sofin tavasta kuljettaa käsityöläisnaisten hänestä tekemää nukkeversiota, Mini-Me:tä mukanaan, ja hänen facebook sivuillaan voikin seurata sympaattisen nuken seikkailuja. Heti, kun Mirjam näki Mini-Men, näin suorastaan jättikokoisen lampun syttyvän työtoverini pään päälle. Ei siis ollut suuri yllätys, että kun minä sovittelin varsinaista iltapukua Oksasen ylle, Mirjam otti innolla Mini-Men strategiset mitat. Kyllä, täytyyhän tämän pikkuisenkin saada uudet vaatteet!

Kuva Toni Härkönen

Aikataulun tiukkuuden vuoksi sovimme materiaalista ja tarkemmasta värisävystä puhelimitse - harvinainen, harmittavakin tilanne. Suosin enemmän sitä, että asiakas pääsisi alusta asti tunnustelemaan materiaaleja itse, saamaan paremman kuvan siitä, mitä on tulossa. Liian kirkkaan sävyinen violetti näyttää herkästi räikeältä, halvaltakin, joten valikoin syvemmän sävyn, tumman ametistin. Kankaan suhteen oli tulla hienoinen paniikki. Täydellinen satiini kyllä löytyi, mutta se ei tahtonut millään ilveellä saapua Suomeen. Eräs hätääntynyt suunnittelija soitteli aika tiuhaan agentille, joka puolestaan hoiti räyhäämisen kangastehtaalle ja potkiskeli asioita eteenpäin. Onneksi jemmassa oli pieni määrä samaa laatua, joten pääsin aloittamaan puvun jo aiemmin.

Hitain osuus ei ollut niinkään puvun drapeeraus, vaan sadat kristallit, jotka ompelin yksittäin kiinni. Kulmikkaat, keskenään erikokoiset kristallit terävine reunoineen tekevät kontrastia pehmeille laskoksille, tuovat lisää syvyyttä ja mystisyyttä sen tunnelmaan. En halunnut myöskään laittaa aivan kirkkaan sävyisiä kiviä, joten violetin rinnalla kimaltelee dramaattisempi, tummanharmaaseen taittuva sävy. Kristalleja tuli muuten karvan vaille tuhat pukuun, ja voinen ilmoittaa, etten halua nähdä kristalleja aivan hetkeen. (Katsotaan, niin teen heti seuraavaksi jotain, missä on vielä enemmän kimallusta...)

Kuva Toni Härkönen. Taustalla Hannu Viitala

Vietimme maanantaina modisti Hannu Viitalan kanssa roadtrippia lumisessa Helsingissä, veimme valmiin puvun ja hiuskoristeen kirjailijattaren onnellisiin käsiin. Haluan aina nähdä puvun vielä viimeisen kerran kunnolla asiakkaan yllä, joten voi rauhassa vetää henkeä ja todeta kaiken olevan kunnossa. Yllätyksiä ei juuri koskaan ole tullut, mutta kyse lienee ammattiylpeydestä, sama koskettanee myös Herra Modistia. Olemme Hannun kanssa tehneet jo useamman kerran yhteistyötä, ja meillä synkkaa hienosti, pukukokonaisuuksista on tullut kerrassaan mahtavia. Hermoilin jo etukäteen, mitenköhän saadaan parkkipaikka, ja jos sellainen löytyy, niin mitenköhän päästään lumesta irti - talvi tosiaan tuli suurinpiirtein edellisenä yönä. Vastaavasta on aiemmilta vuosilta ollut sen verran hankalia kokemuksia, että hermostunut olo purkautui todella epämääräisinä unina seuraavana yönä.

Hermostumisella oli muutakin syytä kuin vain sää. Olin saanut aamupäivästä puhelun, jonka ydin oli siinä, että Sofi Oksaselle on myönnetty Pro Finlandia. Ensireaktio, onnittelut ja ilo kirjailijattaren puolesta vaihtui äkkiä ymmärrykseen siitä, että kyseessä on kunniamerkki. Mahtava juttu, suuri kunnia, ei siinä mitään, mutta kunniamerkit ovat isoja, hallitsevia ja ennen kaikkea painavia kapistuksia - ja se voi olla puvun suhteen hyvin hankala asia. Jos puku on liian heppoinen, kunniamerkki saattaa roikkua rumasti rinnasta. Katsokaapa linnan juhlen pukuja ja kunniamerkkejä sillä silmällä. Tämän huomaa hyvin herkästi. Onneksi olin suunnitellut puvun kunniamerkkiä silmällä pitäen, joten Pro Finlandian kanssa ei tullut ongelmaa. Miehusta on tarpeeksi tukeva, ettei harmillisia roikahduksia tai vilahduksia päässyt tapahtumaan.

Joku voi tätä lukiessa hieman kohottaa kulmiaan. Eikö telkkarin muotikommentaattori sanonutkin minun joutuneen vielä itsenäisyyspäivän aamuna hommiin, koska Pro Finlandia tuli yllätyksenä? Ei, en joutunut, ja tämä huomio sai minut hieman naurahtamaan. Puku oli ollut jo monta päivää valmiina, ja se oli jo valmiiksi suunniteltu kunniamerkin kestäväksi. Ongelma sen sijaan oli siinä, että Oksasella on jo yksi kunniamerkki, virolainen tunnustus, joka sai nyt tehdä tilaa Pro Finlandialle, olihan kyse tosiaan itsenäisyydestä ja suomalaisuudesta.

Kuva Jussi Nukari

Itsenäisyyspäivän aaton kruunasi luonnollisesti Linnan juhlat, joita koko tiimimme oli kerääntynyt yhdessä katsomaan. Tuntuu aina huimalta nähdä omaa kädenjälkeä telkkarin ruudulta, nähdä viime aikojen työpuristus valmiina ja upeana kokonaisuutena asiakkaan yllä. Valtakunnan ykkösjuhliin suunnitteleminen on aina suuri kunnia. Tuntemukset tiivistyivät varsin hyvin Hannun kirjoittamaan yölliseen facebook-statukseen: We made marvelous Things!