Psychobilly invasion!

Hupsista heijaa, blogin ilmestyminen meni koomaisuuteni viitoittamalla tiellä, ja ollaan kauniisti myöhässä. Messut ovat aina mahtavia reissuja, mutta voi pojat, kun ne imevät myös energiaa. Napataan vielä superkiireinen tammikuu samaan ja kasa elämän suuria kompastuskiviä, niin olen jo ihan valmis muuttumaan Muumiksi ja siirtymään talviunille. Tosin siinä määrissä havunneulasten syöminen ei tunnu kovin kulinaristiselta kokemukselta, ja muut sivuvaikutukset astetta epämielyttävämmältä. Ehkä unohdan vain koko homman.

Talviunien sijaan voisikin palata ajatuksissa viime vuoden alkusyksyyn,  ja mahtaviin psychobilly-häihin. Kyseessä ei ollut varsinaiset teemahäät, mutta kun hääpari on tiettyyn genreen vannoutunut, ja sama näkyi kaikista häävieraista, juhlien livebändistä ja musiikkivalikoimasta, uskallan otsikoita sen näin. Sain myös ilon ja kunnian olla itse vieraana ihanissa häissä, ja nähdä muusikko-sulhasen nousevan hurjan kannustuksen ja yllytyksen saattelemana lauteille kunnon läskibasson ja Reboundin kanssa. Wow, huimaa meininkiä! Vähemmästäkin alkaa tanssijalkaa nykiä. Muuten, psycho/rockabillyporukassa voi ihastella, miten tyylikkäästi kaikki miehet ovat pukeutuneita ja naiset puolestaan äärimmäisen naisellisia. Iloa silmälle kaikin puolin!

Hanna pähkäili jo lähes vuosi ennen häitään pukuaan, ja pompottelimme ideoita Sinkkuelämän Carrien luomuksista fiftarimeininkiin ennen kuin oikea, morsiamen tyylinen ratkaisu alkoi kirkastua. Helman piti ehdottomasti olla lyhyt, ja pitsiä tuli olla, se oli alusta saakka selvää, mutta liian krumeluurista tai blingistä puvun ei tulisi olla. Materiaaleja käytiin läpi fiilistelemällä näppituntumalla, ja siinä samalla syntyi ajatus grafiitinharmaasta vyöstä. Harvinaista kyllä, sulhanen tiesi jo ennen morsiuspuvun suunnittelua, mitä laittaisi päälleen. Tumma puku, harmaa liivi ja mustan paidan. Valkoinen kravatti ja Darth Vader -kalvosinnapit kruunaisivat herran kokonaisuuden. (Tiettyä Star Wars -faniutta on havaittavissa.) Aika pahuksen tyylikästä, täytyy sanoa!

Voi, mitkä kengätkin!

 Hannan kanssa oli jännittävää ja haastavaakin työskennellä, sillä väliin konkretian ja visuaalisten ajatusten, sekä luonnosten yhteensovittaminen oli hankalaa, tuotti allekirjoittaneelle päänvaivaa. Tietyllä tavalla olen todella onnellinen tästä, koska sain nyt opetella entistä paremmin sitä, kuinka saadaan käytännön ihmiselle, joka on tottunut näkemään vaatteen heti valmiina, ja sanomaan sen perusteella, onko se omanlainen vai ei, selvitettyä suunniteltavat ja valmistettavat kuviot. Todella opettavaista! Tällöin jokaisella sovituksella oli entistä tärkeämpi merkitys puvun kantajalle, ei niinkään luonnoksilla tai materiaalinäytteillä tulevasta.

Materiaaleina tosiaan oli pehmeä, laskeutuva sifonki ja hentoinen kukkakuosinen tyllipitsi. Vaikka puvun miehusta onkin vedostettu sifongilta, laitoin pitsin senkin alle, joten sen kauniit kuviot kuultelevat eteerisesti paikka paikoin laskosten välistä. Minusta on tärkeää, että puvussa on läheltäkin katsottuna kauniita, mietittyjä yksityiskohtia ja mielenkiintoa. Vielä viime hetkillä tuntui, että puvusta puuttuu vielä jotain, joten lisäsin sinne köynnöstetyn ruusukkeen. Olimme kummatkin sitä mieltä, että se oli se viimeistelevä, täydelliseksi tekevä silaus. Mirjam kantoi myös oman kortensa kekoon, ja suunnitteli Hannalle suloisen hiuskoristeen aidolla, vanhalla hiusverkolla maustettuna. Tässä vielä pari kuvaa ihasteltavaksi!