Surun lamauttama

Tuijotan päivä toisensa jälkeen tyhjää bloggerin ruutua. Muistipaperilla näkyy idearaakileita, aiheita vaikka muille jakaa, kuvia näytettäväksi vaikka ensi vuodelle asti, mutta sormet eivät lähde liikkumaan näppiksellä. Täällä on valkoisen paperin kammo taas vauhdissa. Vai pitäisikö sanoa tyhjän näytön kammo?

Voisin tietenkin perustella tätä kiireellä, mutta se ei ole varsinainen syy. Tunnustan olevani aika lamaantunut. En tosiaan kovin paljoa ole avannut täällä omaa elämääni, mutta nyt, vähän vajaa vuosi edellisestä surupäivityksestä, kirjoitan taas uutta. Menetin pitkäaikaisen, uskollisen kumppanini, enkä tahdo päästä siitä yli. Kenties tämän riipustaminen auttaisi.

Nita - vielä nuorena neitinä @Esa Virtanen

 Oikeastaan tämä on myös työasiaa, sillä rakas ystäväni, australianpaimenkoirani Nita, viihtyi kanssani kaikenlaisissa työkuvioissa, ja kenties moni tätä lukeva, kanssani asioinnut muistaa karvakorvan jaloissani. Onko sinulla muistoja Nitasta? Olisin iloinen, jos jakaisit ne.

Matkalla mukana mihin vain meninkin

Urani alkuvaiheissa, kun rakensin vielä uutta yritystä, korsettiliike Belle Modestea ja työskentelin kotona, koira oli aina läsnä. Koska sovitimme sen reviirillä, Nita koki suunnattomana loukkauksena, jollei päässyt mukaan sovituksiin. Oven ulkopuolella raavittiin ja osoitettiin kovaäänisesti mieltä, kunnes pääsi mukaan seuraamaan, mihin neulat asettuivat ja millaisiin ratkaisuihin asiakkaan kanssa päädyttiin. Se asettui mukavasti huoneen nurkkaan valvovaan tilannetta ja huvittamaan lähes jokaista peilin edessä seisovaa.

Wanhan Sataman häämessuja pystyttämässä

 Myöhemmin, kun työhuoneeni muutti Turenkiin, Nita seurasi matkassani sinnekin. Bussimatkoilla kuskit houkuttelivat sulotassun viereensä, rapsuttelivat koiraa koko parikymmentä minuuttisen matkan, ja väliin varasivat mukaansa koirankeksejä ja luita nelijalkaiselle matkustajalle viihdykkeeksi. Sainpa muutaman kerran tujut moitteetkin, kun kaveria ei työmatkalla aivan joka päivänä ollut mukana.

Revelationsin ihasteltua kattokruunua valvomassa

Karvainen tarkkailija istui myös sfinksinä näyteikkunassa ja tarkkaili lähestyviä ihmisiä. Moni otti jopa kuviakin, äidit ja pikkulapset kävivät ikkunan vieressä ihastelemassa näytille noussutta kaukaisuuteen katsojaa. Työharjoittelijoiden suurin hupi oli antaa tyhjä jugurttipurkki kerjääjälle ja naurusta tyrskähdellen seurata, kuinka pieni nenä meni kippuraan kielen tavoitellessa korkean purkin pohjalta viimeisiä makuelämyksiä.

Glögi, jokakoiran herkku? Oikeasti, tämä oli himoittua.

Kun sitten pakkasin kimpsuni, lähdin uusille urille ja perustin Revelationsin, asiakaspalvelukoira ei ollut hääpukujen keskellä aivan niin toivottu juttu. Niinpä Nita siirtyi enemmän laadunvalvojaksi alakerran ateljeehen, veti pitkiä päiväunia työpöytien alla, kävi hakemassa lakisääteiset jugurttipurkkinsa ja ilmoitti ovikellon rinnalla, koska oven avaus toi uuden asiakkaan. Karvainen herätyskelloni myös ilmoitti, koska on aika siirtyä kotiin nukkumaan, jos päivät venähtivät liian pitkiksi, piti seuraa pitkillä iltavuoroilla.

Väliin toki mahtui uusiakin asiakaskohtaamisia, ja eräs asiakas totesikin, ettei hän nyt pysty sovittamaan mitään, kun Nita on asettunut syliin, eikä tästä voi nyt nousta yhtään mihinkään vähään aikaan.  Niinpä annoimme hänen karvaisuutensa nauttia rapsutuksista jonkin aikaa, ja vasta ajan ollessa kypsä, pääsimme varsinaiseen asiaan.


Mikään ei kestä ikuisesti, ei varsinkaan elämä. Nitalla oli vaikea sydänvika, rintaontelo melkein yhtä suurta sydäntä. Ehkä sen takia se olikin niin äärimmäisen sydämellinen, ihmisrakas eläin, joka valloitti melkein kaikki niin kotona, töissä kuin ulkoillessaankin. Poisti ja lievitti monen koira-arkuutta ja pelkoja, jaksoi olla kärsivällinen ja rauhallinen pienten lastenkin kanssa.Vielä viimeisellä elinviikollaan huonosti liikkuva vanhus sai ihastelua ja rapsutteluja aivan vierailta ihmisiltä, jotka eivät vain päässeet pysähtymättä ohi.

"Pullonpalautuskoira" sai tölkkejä löytäessään aina huomiota

Vuosia aiemmin, minulla oli vaikea hetki, istuin pimeässä huoneessa selkä seinää vasten ja itkin, kun mikään ei tuntunut onnistuvan. Silloin Nita tuli viereeni, nojautui lähemmäs ja hetken odotettuaan nosti tassunsa syliini, kurotti kuononsa vasten kasvojani ja hyvin rauhallisesti ja hellästi pesi silmäni kyynelistä. Aivan kuin se olisi sanonut: ei hätää, kaikki järjestyy kyllä. Ei ole mitään hätää.

Nyt koiranpeti on tyhjä, lempilelut orpoina sen vieressä. Tassuttelua ei kuulu, kun avaan kaapin oven, kukaan ei hauku minua tervetulleeksi palatessani illalla kotiin, saati esitä ilotanssia laulun kera. Nyt kyyneliäni ei pestä pois.

Joku voi ihmetellä, miksi suren koiraa, eläintä näin paljon. Kun on saanut osakseen niin uskomattoman vilpitöntä, välitöntä rakkautta ilman minkäänlaista vaatimuksia, se jättää jälkeensä valtavan ison aukon ja tyhjyyden. Olen ollut hirvittävän onnekas ja kiitollinen siitä, millaisen elämänmittaisen ystävän olen saanut, millaisen elämän jakaa sen kanssa. Päivääkään en jakaisi niistä pois, en muuttaisi mihinkään. Sisimpääni on jäänyt ikuiset tassunjäljet ja ikävä on suunnaton.

Ihana Mikaela ehti taltioida viimeiseltä viikolta leveän hymyn.

Vaikka kipeää tekeekin, on aika sulkea tämä sivu elämänkirjasta.  Kiittää yhteisistä päivistä, vaalia rakkaita muistoja ja avata uusi ovi tulevaan. Mirjamin äidin sanoin: laadunvalvojan työ on tehty.