Revelations

Revelations

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Surun lamauttama

Tuijotan päivä toisensa jälkeen tyhjää bloggerin ruutua. Muistipaperilla näkyy idearaakileita, aiheita vaikka muille jakaa, kuvia näytettäväksi vaikka ensi vuodelle asti, mutta sormet eivät lähde liikkumaan näppiksellä. Täällä on valkoisen paperin kammo taas vauhdissa. Vai pitäisikö sanoa tyhjän näytön kammo?

Voisin tietenkin perustella tätä kiireellä, mutta se ei ole varsinainen syy. Tunnustan olevani aika lamaantunut. En tosiaan kovin paljoa ole avannut täällä omaa elämääni, mutta nyt, vähän vajaa vuosi edellisestä surupäivityksestä, kirjoitan taas uutta. Menetin pitkäaikaisen, uskollisen kumppanini, enkä tahdo päästä siitä yli. Kenties tämän riipustaminen auttaisi.

Nita - vielä nuorena neitinä @Esa Virtanen
 Oikeastaan tämä on myös työasiaa, sillä rakas ystäväni, australianpaimenkoirani Nita, viihtyi kanssani kaikenlaisissa työkuvioissa, ja kenties moni tätä lukeva, kanssani asioinnut muistaa karvakorvan jaloissani. Onko sinulla muistoja Nitasta? Olisin iloinen, jos jakaisit ne.

Matkalla mukana mihin vain meninkin
Urani alkuvaiheissa, kun rakensin vielä uutta yritystä, korsettiliike Belle Modestea ja työskentelin kotona, koira oli aina läsnä. Koska sovitimme sen reviirillä, Nita koki suunnattomana loukkauksena, jollei päässyt mukaan sovituksiin. Oven ulkopuolella raavittiin ja osoitettiin kovaäänisesti mieltä, kunnes pääsi mukaan seuraamaan, mihin neulat asettuivat ja millaisiin ratkaisuihin asiakkaan kanssa päädyttiin. Se asettui mukavasti huoneen nurkkaan valvovaan tilannetta ja huvittamaan lähes jokaista peilin edessä seisovaa.

Wanhan Sataman häämessuja pystyttämässä
 Myöhemmin, kun työhuoneeni muutti Turenkiin, Nita seurasi matkassani sinnekin. Bussimatkoilla kuskit houkuttelivat sulotassun viereensä, rapsuttelivat koiraa koko parikymmentä minuuttisen matkan, ja väliin varasivat mukaansa koirankeksejä ja luita nelijalkaiselle matkustajalle viihdykkeeksi. Sainpa muutaman kerran tujut moitteetkin, kun kaveria ei työmatkalla aivan joka päivänä ollut mukana.

Revelationsin ihasteltua kattokruunua valvomassa
Karvainen tarkkailija istui myös sfinksinä näyteikkunassa ja tarkkaili lähestyviä ihmisiä. Moni otti jopa kuviakin, äidit ja pikkulapset kävivät ikkunan vieressä ihastelemassa näytille noussutta kaukaisuuteen katsojaa. Työharjoittelijoiden suurin hupi oli antaa tyhjä jugurttipurkki kerjääjälle ja naurusta tyrskähdellen seurata, kuinka pieni nenä meni kippuraan kielen tavoitellessa korkean purkin pohjalta viimeisiä makuelämyksiä.

Glögi, jokakoiran herkku? Oikeasti, tämä oli himoittua.

Kun sitten pakkasin kimpsuni, lähdin uusille urille ja perustin Revelationsin, asiakaspalvelukoira ei ollut hääpukujen keskellä aivan niin toivottu juttu. Niinpä Nita siirtyi enemmän laadunvalvojaksi alakerran ateljeehen, veti pitkiä päiväunia työpöytien alla, kävi hakemassa lakisääteiset jugurttipurkkinsa ja ilmoitti ovikellon rinnalla, koska oven avaus toi uuden asiakkaan. Karvainen herätyskelloni myös ilmoitti, koska on aika siirtyä kotiin nukkumaan, jos päivät venähtivät liian pitkiksi, piti seuraa pitkillä iltavuoroilla.



Väliin toki mahtui uusiakin asiakaskohtaamisia, ja eräs asiakas totesikin, ettei hän nyt pysty sovittamaan mitään, kun Nita on asettunut syliin, eikä tästä voi nyt nousta yhtään mihinkään vähään aikaan.  Niinpä annoimme hänen karvaisuutensa nauttia rapsutuksista jonkin aikaa, ja vasta ajan ollessa kypsä, pääsimme varsinaiseen asiaan.


Mikään ei kestä ikuisesti, ei varsinkaan elämä. Nitalla oli vaikea sydänvika, rintaontelo melkein yhtä suurta sydäntä. Ehkä sen takia se olikin niin äärimmäisen sydämellinen, ihmisrakas eläin, joka valloitti melkein kaikki niin kotona, töissä kuin ulkoillessaankin. Poisti ja lievitti monen koira-arkuutta ja pelkoja, jaksoi olla kärsivällinen ja rauhallinen pienten lastenkin kanssa.Vielä viimeisellä elinviikollaan huonosti liikkuva vanhus sai ihastelua ja rapsutteluja aivan vierailta ihmisiltä, jotka eivät vain päässeet pysähtymättä ohi.

"Pullonpalautuskoira" sai tölkkejä löytäessään aina huomiota

Vuosia aiemmin, minulla oli vaikea hetki, istuin pimeässä huoneessa selkä seinää vasten ja itkin, kun mikään ei tuntunut onnistuvan. Silloin Nita tuli viereeni, nojautui lähemmäs ja hetken odotettuaan nosti tassunsa syliini, kurotti kuononsa vasten kasvojani ja hyvin rauhallisesti ja hellästi pesi silmäni kyynelistä. Aivan kuin se olisi sanonut: ei hätää, kaikki järjestyy kyllä. Ei ole mitään hätää.

Nyt koiranpeti on tyhjä, lempilelut orpoina sen vieressä. Tassuttelua ei kuulu, kun avaan kaapin oven, kukaan ei hauku minua tervetulleeksi palatessani illalla kotiin, saati esitä ilotanssia laulun kera. Nyt kyyneliäni ei pestä pois.


Joku voi ihmetellä, miksi suren koiraa, eläintä näin paljon. Kun on saanut osakseen niin uskomattoman vilpitöntä, välitöntä rakkautta ilman minkäänlaista vaatimuksia, se jättää jälkeensä valtavan ison aukon ja tyhjyyden. Olen ollut hirvittävän onnekas ja kiitollinen siitä, millaisen elämänmittaisen ystävän olen saanut, millaisen elämän jakaa sen kanssa. Päivääkään en jakaisi niistä pois, en muuttaisi mihinkään. Sisimpääni on jäänyt ikuiset tassunjäljet ja ikävä on suunnaton.

Ihana Mikaela ehti taltioida viimeiseltä viikolta leveän hymyn.

Vaikka kipeää tekeekin, on aika sulkea tämä sivu elämänkirjasta.  Kiittää yhteisistä päivistä, vaalia rakkaita muistoja ja avata uusi ovi tulevaan. Mirjamin äidin sanoin: laadunvalvojan työ on tehty.

10 kommenttia:

  1. Varmaan ikuisesti muistan ne muutamat aamut sun sohvalla, kun Nita vienosti tuli tökkäämään kostealla nenällään poskelle, että 'hei, oletko hereillä', sitten jos avasi silmänsä, niin siinä sen sievä pää nökötti patjaa vasten ja häntä vispasi villisti lupaa odottaen. Luvan saatuaan siinä saikin sitten loikoilla koira iloisena kainalossa, tai puoliksi päällä lojuen. Eikä tietenkään pullonpalautuskoiran toimelluksia myöskään voi unohtaa, kuten ei myöskään sitä, miten neiti aina iloisesti loikkasi jokaisen puiston penkin ja kiven päälle, jos sellainen vain tuli vastaan. Vaikken koskaan ole ollut kovinkaan koiraihminen, niin kyllä Nita silti jätti omat pienet jälkensä omanakin sydämeeni. Itkuhan siinä itselläkin tuli, kun tätä luki, kyyneleet virtaavat edelleen. Mutta iloisten muistojen voimalla, rakas ystävä. ♥

    VastaaPoista
  2. Otan osaa suuresti Nitan menetyksestä.

    Ihania muistoja olet kirjoitellut ylös, merkintään!...tässä ihan tuli kyyneliä, kun luin merkintää ;___;
    Tiedän millaista on menettää rakas tassuttelija ja se ei ole mikään mielyttävä kokemus.

    Koira tarjotaa mitä suurimpaa rakkautta ja uskollisuutta ihmiselleen, jota tuleekin vaalia ja arvostaa.
    Olit saannut aivan ihanan ystävän itsellesi Nitasta.

    VastaaPoista
  3. Voi ei, onpa ihanan oloinen koira. Pahoittelut ystävän poistumisesta! :( Meilläkin oli pienen ystävän kuoleminen todella lähellä tuossa syksyllä ja siihen on kenenkään turha tulla sanomaan, että se on vain koira. Miten niin "vain"? Koiran kiintymys ja luottamus ovat todella arvokkaita lahjoja.

    VastaaPoista
  4. Tiedän tuon ikävän, joten muutama kyynel vierähti täälläkin. Aika kultaa ja helpottaa, mutta kaipaus pysyy ♥

    VastaaPoista
  5. En päässyt koskaan tätä laadunvalvojaa tapaamaan, vaikka monesti ehdinkin Revelationsissa vierailemaan. Koira on niin paljon enemmän kuin eläin, se on perheenjäsen. Oman koiran kuoleman jälkeen oli ihan lamaantunut pitkään, joka kerta töistä tullessa odotti tyhjä koti. Nyt yhteisille muistoille pystyy jo hymyilemään ja kotona odottelee uusi karvainen ystävä. Tippa tuli silmään tätä lukiessa. Tsemppiä surun keskelle!

    VastaaPoista
  6. Otan osaa. Mäkin menetin kissani sunnuntaiaamuna, joten samoissa suruissa ollaan.

    VastaaPoista
  7. Pitkäaikainen ystävä jättää ison aukon jälkeensä, aika kultaa muistot pikkuhiljaa ja päälimäiseksi jää ne ihanat hetket ystävästä....Täällä myös eletään vanhan karvakorvan viimeistä kevättä, ehkä päästään kesään asti...päivä kerrallaan...Iso hali sinulle Aurora <3

    VastaaPoista
  8. Voi ei, hurjasti voimia. Meidän elämäämme rikastuttaa varsin saman ilmeinen bordercollie-poika. Se lienee syynä siihen, että vollotan täällä niin kovasti ja voin vain ja ainoastaan kuvitella miten pahalta rakkaan tyypin poismeno tuntuu. Voimia ja surusta huolimatta aurinkoa kevääseen!

    VastaaPoista
  9. Otan osaa. Teksti ja kuvat saivat kyyneleet silmiin täälläkin, vaikken teitä tunnekaan. Vajaa vuosi sitten tein samanlaisen postauksen, kun menetimme perheemme ensimmäisen koiran, yli 17 vuoden ikään ehtineen Nöpö-papan, ja taas muutama päivä sitten itkin ikävääni. Oma virallinen jokapaikan assistenttini, myös ompeluhommissa tiukasti seurana oleva russelinrääpäle Nanna täyttää kohta 11, ja tiedän, ettei vuosia voi olla enää loputtomasti jäljellä. En pysty edes ajattelemaan aikaa sitten kun.

    Koirat ovat perheenjäseniä, ystäviä, harrastus- ja työkavereita, niiden menettäminen on kuin menettäisi parhaan ystävänsä lisäksi palan itsestään. Paljon voimia sinne. Laadunvalvoja valvoo kyllä töitäsi vieläkin, vaikka asemapaikka onkin vaihtunut maan päältä tuonpuoleiseen, ja olomuoto olevasta tunteeseen. <3

    VastaaPoista
  10. Vuosia on kulunut, mutta Nitan muistan. Nitan haukku kuului käytävään, kun kävin ensimmäisiä korsettejani sovittamassa kotonasi. Sitten tavattiin Nitan kanssa Turengissa, jonne Nita matkasi joskus myös meidän autolla. Meidän Roope koiralla riitti nuuskimista senjälkeen. Nita oli aina ystävällinen...."kyllä koira toisen koiran tuntee"
    T: Jasu

    VastaaPoista

Kerro, millaisia ajatuksia, ideoita tai mielipiteitä mieleesi nousi?