Ikääntyneitä viikkokuulumisia yökyöpeliltä

Missä vaiheessa aika lähti kulkemaan aivan omaa rataansa? Viime viikolla herään havaitakseni, että mittariin pärähti tasaluku. Huh huh. Ei voi sanoa itseänsä enää nuoreksi aikuiseksi, saati nuoreksi suunnittelijaksi. Nyt pitäisi olla ihan aikuinen aikuinen. Älä käsitä väärin, minua ei haittaa lainkaan jokseenkin rypistynyt peilikuva, vaan hämmentää kirjaimellisesti tuo ajan kulku. Nyt sitten ollaan kutakuinkin elämän puolivälissä, ja ympäriltä saadut todistajanlausunnot ilmaisevat, että tiimalasi valuu jatkossa vielä nopeammin.

Minulla ei ole koskaan ollut mitään ikäkriisiä ja olen typeränä kuvitellut, etten sellaista saakaan, kun olen sen verran sinut itseni kanssa. Tämä menee melkein samaan kategoriaan klassisen "älä koskaan sano ei koskaan"- lausahduksen kanssa. Olen ehtinyt oppimaan jo monta kertaa, miten joutuu sanansa syömään vannottuaan ensin tekevänsä päinvastoin. Mielessä pyörii ehdinkö saavuttaa kaiken sen, mistä olen haaveillut, mihin pyrin ja minkä eteen olen tehnyt töitä. Se jää nähtäväksi.

Töissä muruseni (entiset ja nykyiset työharjoittelijat - mukaanlukien nyt ateljeella työskentelevä Tuuli) olivat leiponeet minulle aivan fantastisen linnanmuotoisen porkkanakakun ja koristelleet sen huippuhauskoilla pienillä tykeillä, merirosvoilla ja iloisesti virnistelevillä haikaloilla. Ilmeeni oli ilmeisesti aika hupaisa, kun tulin sovituksista takaisin ateljeelle ja pöydällä odotti herkullinen kakku. Ainakin naurunremakka oli raikuva. Kyllä kelpasi vanhentua! Nam!

Kakunkoristelu vauhdissa. Kuva Katariina Tuttavainen

Otsikko antaa taas viitteitä kuutamohommien tekemisestä. Onneksi tuo rakas kumppanini on tehnyt myös yövuoroa tiukkojen aikataulujen vuoksi, ja välillä on soiteltu pitkin aamuyötä kotiinlähdöstä. Vaikka on stressannut ja väsyttänytkin, niin onpa mahtavaa voida jakaa se jonkun toisen kanssa. Nimim. yötreffit mäkkärillä. Ollaan kyllä varsinainen laatupariskunta.

Tuntuu, että viikolla on tapahtunut hurjasti pieniä ja suuria käänteitä. Onnistuin myös lahjakkaana lapsena lukitsemaan itseni ilman takkia niin sovitushuoneen kuin ateljeenkin puolelta ulos. Hirvitykseksi ja harmiksi havaitsin Tuulin ja harkkareiden jo lähteneen kotiin, taivaalta alkoi tulla vettä ja allekirjoittaneella oli vain ajanvarauskirja, lähes akuton työpuhelin ja pelottavan täysi kassa käsissäni. Onneksi vara-avaimet sai tavoitettua vain puolen tunnin värjöttelyn ja paniikkipuhelujen jälkeen ja pääsin takaisin työhuoneelle lämmittelemään. Pieni pelästys pitää virkeänä?

Tuulista mainitsin tuossa aiemmin jo sivulauseessa. Työhuoneella pyörii jälleen kerran suuret muutoksen tuulet. Tuuli oli viime vuonna Revelationsilla työharjoittelussa ja valmistuttuaan tuli nyt sitten ihan oikeisiin töihin. Tuulin lisäksi maanantaina (jeee!) remmiin astuu myös Hanna, joka oli Hämeenlinnassa putiikilla harjoittelussa parisen vuotta sitten. Aika mahtavaa saada taas työskennellä isommalla porukalla, jakaa aivoitukset, ideat ja huono huumori useamman ihmisen kanssa!