Pariisin taivaan alla

Mallikuvaukset on taputeltu ja niiltä osin suurimmat kiireet ovat ohi, joten uskaltauduin karkaamaan hetkeksi Pariisiin vetämään henkeä. Loma totisesti tuli tarpeeseen, sen verran ryytynyt naama peilistä mulkoili. Joten laukut kasaan (apua,  ei ole mitään kivaa päälle puettavaa!), koneeseen ja croissantin äärellä nuuskimaan hitusen keväisempää ilmaa.

Kihisevän innokas historiafriikki Versailles´issa

En tee tästä pelkkää matkaraporttia, vaan valotan paria erittäin tärkeää tapahtumaa reissun aikana. Suunnittelijan päähän ei koskaan lepää, vaan heti kun pääsee vähän toiseen ilmapiiriin, eri ympäristöön, hoksottimet alkavat rekisteröidä erilaisia pintoja, kuvioita, muotoja ja kaikenlaista mielenkiintoista. Kaikkea ei jaksa, eikä ehdi piirtää muistiin, joten kamera kulkee aina mukana taltioimassa pienetkin kiintoisa yksityiskohdat.

Notre Damen ovenkolkutin

Aikakausista minulle rakkain, keskiaika, antoi todella paljon Pariisin puolella. Kävin nuuskimassa niin Notre Damen gargoileja ja lasimaalauksia, mutta Saint Chapelle vasta antoikin sitä rikkaammin kuin osasin kuvitella. Niin paljon hienoja linjoja ja kuvioita!

Mmm, mitkä värien ja kuosien yhdistelmät!

Lasi-ikkunoista puhumattakaan

Taiteilijoiden Viistokujalla

Pariisi on myös täynnä toinen toistaan häikäisevämpiä taidetarvikeliikkeitä. Useammassa kerroksessa värikyniä, tusseja, öljyvärejä, voimakkaita itse sekoitettavia pigmenttejä ja pitkät rivit taipuisia siveltimiä. Papereista ja maalauspohjista puhumattakaan. Voi, miksi tällaista ei ole kotimaassa! Pitääkö jatkossa lähteä hakemaan luonnoksia varten työvälineensä Ranskasta? (oi voi, mikä kamala harmi. Hirveitä uhrauksia tehtävänä.)

Leukani loksautti täysin Sennelier Seinen varrella kivenheiton päässä Notre Damesta. Oli kuin olisi astunut suoraan Harry Potterin maailmaan, vaikkakin taiteilijatarvikkeiden nimissä. Ihastuttavia tummapuisia hyllyköitä ja lokerikoita täynnä erilaisia värejä, tuhansittain kyniä ja kaikkea sellaista, joista olen lähinnä kuullut kovan luokan tyyppien puhuvan, mutta en ole koskaan nähnyt missään myynnissä. Meinasi iskea Stendhalin syndrooma taas päälle, koska sai räpytellä silmiä, ettei niihin olisi pyrkinyt vaikuttumisen kyyneeleet ja vähän aikaa sai nojata erään kaapin sivuun, ettei huimaisi.

And Boooom! goes me head

Mestarin luona kylässä

Vaikuttavinta Pariisin lumoavan hengen lisäksi oli kohdata eräs suurista sankareistani, voisi sanoa esikuvistani. Kävimme nimittäin Jean-Claude Mezieresin luona kylässä. Herra on piirtänyt jo 60-luvulta Avaruusagentti Valerian -sarjakuvaa (josta Luc Besson on nyt tekemässä eeppistä elokuvaa) ja mikäli ei sarjakuviin ole tutustunut, herran kädenjälki on varmasti tuttua kulttileffasta Fifth Element, johon Mezieres teki konseptisuunnittelun; taustat, loi käytännössä maailman, lentävät taksit yms. Näiden alkuperäisluonnoksiin päästiinkin sitten ihan kädestä pitäen tutustumaan, ja saimme etuoikeuden nähdä vielä julkaisemattoman, uuden sarjakuvan ensimmäisiä sivuja. (Voi sisäinen fanityttöni, pysyit oikein hienosti kasassa!)

Siinä sitten istun suuresti kunnioittaman guruni kotisohvalla juomassa omppumehua ja sain mahdollisuuden kiittää tätä proaktiivisesta naishahmosta, joka on ollut harvinaisuus vielä näihin vuosiin asti niin sarjakuvissa, scifissä kuin fantasian genreissäkin. Laureline on ollut minulle suuri esikuva, muistutus ja esimerkki siitä, että kyllä vain, tytötkin voivat tehdä mitä vaan. Kyllä me pystytään ihan samaa kuin miehetkin ja välillä vähän enemmänkin! Mezieres oli itse kiitoksestani ilahtunut ja myhäili, että sittenhän viesti on tullut aivan oikein perille.

Feminismi alkoi saada 60-luvulla tuulta purjeisiinsa ja Mezieres yhdessä toisen sarjan tekijän, Pierre Christinin kanssa olivat suunnitelleet jotain uutta. He nimenomaan halusivat aktiivisen naishahmon ja aivan tarkoituksella loivat Laurelinen. Vanha herra ylpeänä lisäsi vielä, että hei, me oltiin ensimmäiset! Kunnioitukseni tätä herrasmiestä kohtaan vaan kasvaa kasvamistaan.

Hassua myös, miten jotkin asiat hoksaa vasta vähän jälkijunassa. Siellä vierailun aikana tajusin, että Mezieresin luovuus hahmojensa pukujen suhteen on ollut yhdenlainen kipinä myös oman ammatinvalinnan suhteen ja sanoinkin sen ääneen hänelle. Värikkäät, ennakkoluulottomat vetimet ovat koristaneet hahmoja ja antaneet minunkin luovuudelleni uutta kutkutusta. Kuten Mezieres itse totesikin, mikä olisi tylsempää kuin piirtää neljäkymmentä vuotta samaa pukua? Kerroin hänelle myös äitini filmitähtileikekirjoista, jotka ovat antaneet minulle yhden sykäyksen naiskauneudesta ja herra hörähti ilkikuriseen nauruun. Tämä esikuvallinen naishahmoni on kuulemma saanut paljon lainaa juurikin Brigitte Bardotilta. Oi, ilmankos!

Lämpimän halauksen lisäksi sain 70-luvun, isältä perityn, sarjakuvalehden sisäsivuille ihanan muiston. Piirtäjämestari kihitteli tätä piirtäessään, vilkaisi pilke silmäkulmassa minua ja totesi, että koska kerran puvuista ja korseteista puhuttiin, niin nyt tähän tulee pieni vitsi. Sarjis oli yksi henkilökohtaisista aarteistani, nyt sitä vieläkin enemmän!

Tämän reissun jälkeen täytän kuppini pariisilaisella teellä, huokaan tyytyväisenä ja palaan arjen kiireiden keskelle. Mikään ei ole ole mahdotonta. Aina tulee tilanteita, mahdollisuuksia eteen, joita ei olisi alunperin uskaltanut ajatellakaan tapahtuvan todeksi. Unelmat ovat sitä varten, että niistä tehdään todellisuutta. Ainakin niistä, joihin on mahdollisuus! Uskalla tavoitella tähtiin!