Strassifestarit ja muita kertomuksia, eli jonkinsortin viikkoraportti

Voi juku! Tällä viikolla pääsin testaamaan uutta aarrettani, eli Hotfix -applikaattoria. Kyseessä on siis vempele, jolla kiinnitetään strasseja. Hotfix -strassien pohjassa on valmiina liima, joka kuumennetaan kyseisen vimpaimen avulla. Sitten vain strassi valikoituun kohtaan ja toimenpide toistetaan muutama sata kertaa, lopputuloksena ihanaa kimallusta. Nopeaa ja siistiä, kuumennettu liima myös pitää paremmin kuin aiemmin käyttämäni metodit. (Siis tavallinen strassiliima ja sähläys, "metodi" on ehkä sanana liian jännittävä tähän...) Olen ehtinyt kiinnitellä jo melkein tuhat blingiä kahteen mahtipontiseen projektiin, huh. Aurora on vaikuttanut vähän huvittuneelta mun strassifestarien takia, mutta sietäisi varoa. Jonain aamuna strassaan koko ateljeen seiniä myöten hullunkiilto silmissä.

Tällä viikolla lähti yhden mahtavan morsiamen mukaan myös tämä puku, josta olen jossain aikaisemmassa päivityksessä ehtinyt jo mainita. Tai muutamassakin. Olen ollut innoissani.

Pehmeitä sävyjä ja seitinohutta huntutylliä

Asiakkaalle suunnitellussa uniikissa morsiuspuvussa on luunsävyistä silkkiä, ranskalaista pitsiä ja pehmeää huntutylliä. Morsian, eli Anna, toivoi pukuunsa muutamia elementtejä (kupillinen yläosa, vyö, hieman peittävyyttä olkapäille) ja niiden pohjalta suunnittelin hänelle malleja, joista hän valitsi tämän puvun.

Helmassa on runsaasti kevyttä tylliä, mutta se on silti kapeahkon a-linjainen ja kauniisti laskeutuva pienine laahuksineen. Olalle rakensin näyttävän koristeen puvun silkistä, tyllistä ja pitsistä, onpa mukana hieman vintage-tyylistä koristenauhaakin. Kun sävymaailma on utuisen puuterinen, on elementtien yhdisteleminen helppoa ilman että lopputuloksesta tulee sillisalaattimainen.

Morsian rakasti tätä ja niin minäkin. Voinko tehdä lisää?

Ompelin puvun pitsiosat käsin, jotta sain pieneen hihakkeeseen kauniin muodon ilman häiritsevää olkasaumaa. Anna ihastui Solstissin pitsiin ensisilmäyksellä, kuvio ei ole perinteisen kukkamainen vaan orgaaninen ja jopa hieman hämähäkinseitin oloinen. Myös pitsin sävy oli nappiosuma silkin rinnalla, molemmat materiaalit korostavat kauniisti toisiaan.

Annan kiitoksen ja lämpimän halauksen (yhyy, liikutun aina tällaisesta) myötä puku lähti kohti Turkua ja hääjuhlaa. Toivottavasti saan vielä kuvia teille näytettäväksi koko hääeleganssista, johon kuului ainakin upeat viininpunaiset korkokengät ja pieni vintagelaukku. Tämä puku jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa, morsiamen kanssa olimme samalla aaltopituudella alusta saakka ja tyylillisesti nautin tämänsuuntaisista suunnittelutöistä. Kiitos vielä kerran, Anna!

Tällä viikolla saatoin valmiiksi myös tämän ikuisuusprojektini. Hieman rokokoo-henkinen silkkikorsetti sai lantiolleen laskostusta ja hieman sävyyn sopivaa koristenauhaa. Siluetista tuli varsin herkullinen, ja nyt mietinkin millaisen hameen suunnittelisin sen alaosaksi. Alunperin kaavailin jotain hieman muhkeampaa, mutta nyt kun näen yläosan valmiina, tuntuu sen yhdistäminen johonkin liian massiiviseen melkein rikolliselta. Haaveissani siintää myös täydellinen, hyvin hento vaaleanpunertava kangas. Liekö tämän puvun hame siis se seuraava ikuisuusprojekti? Äh. Ojasta allikkoon.

Rokokoo-peplum? Anna mun kaikki kestää

Olen myös ehtinyt työskennellä yhden ivory-mustan hääpuvun kimpussa, mutta siitä ei ole vielä kuvia, kun kamera vilkutti tyhjää akkua töissä. Ehkä seuraavassa blogauksessa siis. Nyt menen syömään Kismetiä sunnuntain kunniaksi, ensi viikolla uudet kujeet. Tsau!

Valkokankaan lumoissa

Kirjoitettuani siitä, miten Mirjamia on muutama asiakas kohdellut vähemmän kauniisti, moni asiakkaamme on reagoinnut varsin voimakkaasti. Olemme saaneet kuulla pahoitteluita siitä, että tällä tavoin käyttäytyviä ihmisiä tosiaan on liikenteessä, ja hurjasti puolusteluita ja kannustuksia tyylistämme - erityisesti Mirjamin kohdalla. Kuten sanottua, valtaosa ovesta sisään astuvista ihmisistä on kertakaikkisen ihania ihmisiä, ja tämä sai hymyn tarttumaan entistäkin leveämmin kasvoille. Kiitos!

Olemme monta viikkoa putkeen kertoneet mitä kauniimmista puvuista ja mahtavista asiakkaista. Voisi olla paikallaan rikkoa kaavaa ja käydä jälleen yhden inspiraationaiheen kimppuun. Musiikkia ja sen merkitystä suunnittelulle olenkin sivunnut jo useamman kerran asiakassuunnitteluiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan tule olemaan nyt musiikkipitoinen teksti, vaikka sille varmasti teen tilaa joskus myöhemmin (kun kykenen valitsemaan sieltä vielä muutaman erityisen. Nyt en pystynyt, kun makoisia kipaleita on niin hurjasti.) Sen sijaan nostan esille muutaman elokuvan, joilla on ollut suuria vaikutuksia omaan suunnitteluun ja inspiraatioon.

Rakastan voimakkaan visuaalisia, surrealistisilla elementeillä höystettyjä tarinoita, joissa on särmää, eikä kaikki ole valmiiksi pureskeltua ja selitettyä. Kiintymykseni epookkiin ja sopivan fantastisiin yksityiskohtiin lienee selvä juttu näitä katsoessa. Film Noir tummanpuhuvine teemoineen on myös ollut aina sydäntä lähellä. Hupaisaa lienee se, että vaikka ideat saattavatkin lähteä sangen synkiltä lähteiltä, ne jalostuvat kuitenkin aina herkiksi, valoisiksi, ja toivoa täynnä oleviksi puvuiksi, joissa on kuitenkin sopivasti twistiä.

Minun oli vaikeaa valita yksi esimerkki suuresti rakastamani Peter Greenawayn huikeista elokuvista, sillä jokainen on niin mahtavaa tykitystä kuvallisen kerrontansa puolesta. Pohdin pitkään The Pillow Bookin ja Kokki, Varas, Vaimo ja Rakastajan (jossa on muuten Jean Paul Gaultierin huikea puvustus), sekä Piirtäjän sopimuksen välillä. Vaikka kaikki elokuvat ovat kovin erilaisia keskenään, tästä tulisi tylsää, jos kaikki elokuvat olisivat vain samalta ohjaajalta, joten päädyin The Pillow Bookin. Tapasin katsoa sen aikoinaan kerran kuussa, koska se on visuaalisesti äärettömän kaunis, kutkuttavan sensuelli, ja minua on aina kiehtonut sekä iholle maalaaminen kuin japanilaiset kirjainmerkitkin. Värimaailma viehättää myös erityisesti.

Täysin eri äärilaitaa edustaa synkeä myyttis-historiallinen rikostrilleri Vidocq. Kuten trailerista voikin nähdä, värimaailma on sykähdyttävän surrealistinen, saturaatiot on nostettu melkein tappiin, ja se tekee tunnelmasta aivan omanlaisensa. Jostain syystä ranskalaisilla on huima kyky tehdä sellaisia elokuvia, joista pääni lähtee raksuttamaan eteenpäin, ja leffan visuaalisuus saa luonnoslehtiön sivut rapisemaan, kun piirrän niin innolla.

Ranskalaista valikoimaa edustaa toinenkin esimerkkini, Kadonneiden lasten kaupunki. Parivaljakko Jeunet - Caro on luonut monta suosikkiani, vilauttaa myös hurmioni kummallisiin ja hämäriin tapahtumajatkumoihin, sekä mustaan huumoriin. Itse elokuva on tummanpuhuvan synkeä fantasiamaailma, jonka kaikki kummallisuudet ja erikoiset kasvot ovat minusta ihania. Rumankaunista, voisin sanoa.

Tyttö ja Helmikorvakoru saa minut edelleen huokailemaan joka kerran, kun katson sen. Jokaisen framen voisi pysäyttää, printata isoon kokoon ja kehystää seinälle. On se sitten näkymän joelle, katsaus juureksiin keittiönpöydällä tai vilkaisu ateljeehen. Niin kaunista, niin kaunista! Rakkauteni historiallisiin pukuihin, ajanmukaiseen miljööseen ja estetiikkaan näyttäytyy puhtaimmillaan kenties juuri tämän elokuvan parissa. Toki, on tässä muutakin inspiraation aihetta. Olen nimittäin toivoton romantikko, ja jos on luvassa onneton tai haikeisiin kyyneliin nostattava tarina, se saa aivonystyräni aivan uuteen vauhtiin.

Ei minulla ole mitään onnellisia loppuja tai tarinoita vastaan. Ne eivät vain inspiroi vastaavalla tavalla.

Koskapa mikään ei ole täydellistä ilman edes yhtä musiikkipitoista numeroa. Luulen, että olisi turhan odotettua lisätä listaan Moulin Rouge tai Oopperan kummitus, vaikka ne kutkuttelivatkin minua. Sen sijaan, nostan mieluummin esiin oopperamaailman elokuvalla Farinelli - Il castrato. No, mitäpä voin sanoa? Musiikki, musiikki ja musiikki. Eikä unohdeta pukuja! Mahtipontisuuden ystävänä tämä tekeekin sitten sen, että paperille piirtyy hieman erilaisia malleja, yksityiskohtaisempia suunnitelmia kuin vaikkapa alkupään esimerkkien kanssa.

Kesän ja alkusyksyn hääpuvut on onnellisesti nyt luovutettu, talvihäiden suhteen on vielä aikaa, joten ryhdymme työstämään tarkemmin uusia malleja, järjestelemään kuvauspuolta,  ja toivomaan, että syyssateet lakkaisivat sen verran, että saisimme hieman ruskaakin kuviin. Näin ollen saatan istua urakalla iltaisin töllön ääresssä, luukuttaa sopivan idearikasta musiikkia ja työstää viimeiset luonnokset kuntoon.

Ajaton armeijanvihreä

Omien töideni ja niihin liittyvien prosessien kanssa mulla tuntuu olevan aika lyhyt pinna. Kun homma on fyysisesti valmis ja mahdolliset etukäteen puntaroidut haasteet selätetty, olisin itsekin valmis siirtymään eteenpäin nopealla aikataululla. Aina näin ei kuitenkaan ole, esimerkiksi vaikka uniikkien mallipukujen kanssa. Varsinaisen valmistusprosessin jälkeen se hulina vasta alkaakin: järjestellään kuvauksia, tuotetaan vaikkapa painettua promomateriaalia ja sitä rataa. Omia töitä tulee siten katseltua varsin pitkään, joskus jopa leipääntymiseen saakka. Siitä johtuen tulee toisinaan oletettua, että muut ihmiset katselevat asioita samanlaisten linssien läpi.

Tätä ajatusta silmällä pitäen ajattelin esitellä ihan omana postauksenaan pukuprojektin, johon olen lähiaikoina törmäillyt tiheään tahtiin erinäisissä julkaisuissa ja muissa, ja mitä olen täälläkin sivunnut muutamassa lauseessa. Onhan se kuitenkin aika mukavaa laittaa pari omaakin ateljeessa ikuistettua kuvaa, varsinkin kun niistä näkyy jotain mitä suurimmassa osassa virallisia kuvia ei näy. Sen jälkeen voikin siirtyä taas uusiin seikkailuihin ja toisten pukujen pariin.

Kyseessä on siis Sofi Oksaselle Kun kyyhkyset katosivat -kirjan promoamista varten suunniteltu ja tehty jakkupukukokonaisuus, johon kuuluu jakun ja kynähameen lisäksi capripituiset housut ja pieni suikka samasta kankaasta.

Mika Perkiökankaan hieno kansitaide

Kirjan tarina kulkee 1930-luvulta aina 1960-luvulle saakka ja käsittelee Viron lähihistoriaa. Ajatuksena oli tehdä hieman militarihenkinen asukokonaisuus, joka eroaisi kuitenkin tyyliltään selkeästi autenttisista lajitovereistaan. Tutkiskelin tovin naisten univormumuotia 40-luvun molemmin puolin ja piirsin sitten useamman mallin omalla twistilläni. Sofin kanssa palaveerattuamme päädyimme lopulliseen malliin ilman sen suurempaa valinnan vaikeutta. Leikkauksilla tahdoin korostaa siroa vyötäröä, taskuläpät ja epoletit taas toivat kaivattua univormumaista vaikutelmaa. Pisteenä i:n päälle tuli suikka samasta kankaasta. Joskus olen opetellut sellaisenkin valmistamaan, eikä oppi ojaan kaatanut tälläkään kertaa :)

Referenssikansion aarteita, pahoittelen kuvakrediittien puutetta

Ajatuksena oli alusta saakka tietty vihreä sävy, ja olin oikein helpottunut, kun se juuri oikeanlainen materiaali lopulta käveli vastaan pientä kiertotietä. Vaikka meille tulee kankaat ja tarvikkeet ympäri maapalloa, ja ajattelisi että valinnanvaraa riittää, on välillä jännät paikat etsiä juuri tietynlaista kangasta tai koristenauhaa. Tällä kertaa onni suosi rohkeaa ja täydellinen harmaanvihertävä sävy löytyi. Oi auvoa!

Takaa löytyy juju

Mikä sitten erottaa tämän jakun kaikista niistä armeijan kaltaisistaan? Takaosan pyrstömäinen laskostus pienine nappeineen. Samoilla metallinvärisillä napeilla somistin myös suikan, hihansuut ja taskuläpät. Rakastan pieniä yksityiskohtia ja tähän asuun piilotin jotain myös sisäpuolelle: Jakun vuori on upean purppuranvioletti. Tiesin Sofin pitävän violetista ja se toikin hieman kaivattua raikkautta kaiken vihertävän oheen. Kokonaisuuteen kuuluva hame on selkeälinjainen kynähame takalaskoksella, polvipituisiin housuihin valitsin ommellut prässit ja sievän muotoillun vyötärökaarrokkeen.

Kuva: Toni Härkönen

Sofi kantaa asun upeasti ja onkin ollut hauska bongailla, missä kaikissa julkaisuissa puku on vilahtanut promokuvien muodossa. Kuten muutaman viikon takaisessa matkaraportissani kerroin, Sofilla oli päällään tämä jakkupuku myös kirjanjulkistustilaisuudessa. Hyvältä näytti, suunnittelija arvostaa! Tällaiset työtehtävät ovat myös omiaan tuomaan kaivattua vaihtelua ja uusia ammatillisia haasteita. Ei meidänkään ateljeessa valmistu pelkkiä morsius- ja juhlapukuja, vaan paljon muutakin.

Kirjailija elementissään. Kuva: Toni Härkönen

Luinpa muuten kirjankin viikonloppuna, kun vihdoin oli hyvää aikaa perehtyä siihen. Kahdeksan tuntia junassa perjantaina, gaah. Vaikka tämä ei ole mikään kirjablogi, niin tohkuillaan nyt hieman. Mahtava kirja, kutkuttava juoni ja herkulliset kielikuvat ja kerronta. Suosittelen lämpimästi.