Luovuuden tuskaa

Inspiraatio on jännä juttu. Ilman sitä ei voi elää, mutta kun se parhaimmillaan iskee, senkään kanssa ei voi oikein olla, kun tunne korventaa, vääntää, kääntää ja tökkii takaraivossa, vaikka tilanne sen valloilleen päästämiseksi olisi täysin väärä.

Luovuuden tuskasta voisi olla ihan asiallista puhua. Siitä usein heitetään vitsiä, pidetään pelkkänä läppänä, mutta meidän kohdalla se on kyllä ihan täyttä totta. Suunnittelemme mitä upeampia pukuja, mutta niiden matka korvien välistä valmiiksi tuotteeksi on värikäs vaiheiltaan. Mirjam on suunnitellessaan raivoisan kiukkuinen, kulmat yhteen puristettuina, puhuu vain yksitavuisia sanoja tai murahduksia, ja näyttää suurinpiirtein siltä, että tahtoisi vain saada maailman suurimman raivarin.

Varo vihaista suunnittelijaa!

Entäpä minä? Ulkoisesti en ole aivan niin ärtyisän ja kärtyn oloinen kuin Mirjam. Sen sijaan muodostan angstisuuden perikuvan, tuskailen, huokailen syvään, hakkaan päätä pöytään ja sitä rataa. Joskus taas tuijotellaan seinää muutama tunti. Piirrän pari viivaa, rutistan paperin isoksi tolloksi, ja heittelen sitä pitkin poikin. Himpun verran perkelöintiäkin saattaa kuulua minun puoleltani ateljeeta. Mirjam myös perusti töihin sakkopurkin, johon joudun jokaisen kerran maksamaan euron, kun luovuuden tuskassani äidyn dissailemaan itseäni. Purkin painosta päätellen taidan olla aika paha suustani.

Epätoivon syövereissä

Tämä saattaa äkkisältää kuulostaa siltä, että nyt on valittu sangen väärä ammatti, kun eihän noista mimmeistä tähän ole. BZZZZT. Väärin. Voin rehellisesti, käsi sydämellä sanoa, että tämä on juuri sitä, mitä tahdomme tehdä, ja johon kokee suorastaan hengellistä kutsumusta. Sitä, minkä vuoksi sydän oikein lepattaa, ja josta saa saa aivan järjettömän paljon irti, mutta itse suunnitteluprosessin alku on vain meidän kohdallamme tuskien taival.

Voi sitä onnea, kun saa suunnitellun mallin kaiken tuskan jälkeen valmiiksi, ommeltua viimeiset tikit, viimeisteltyä ja katsoo sitä valmiina henkarilla tai asiakkaan yllä. Siinä on sellaista euforista elämänhumalaa, silkkaa, puhdasta voitonriemua. Hah, selätettiinpä sinut, senkin luomista vastaan kiukutteleva malli! Kun vihdoin oikea puku ja oikea asiakas saavat toisensa, sitä on joskus jopa vuodatettu onnen kyyneliäkin niin suunnittelijan kuin asiakkaankin toimesta.

Luulen, että näin hallitsemattoman valtava ilo ei olisi edes mahdollista ilman suunnitteluprosessin alun ahdistusta ja tuskailua.

Lopussa kiitos seisoo! Mirjam ja Hannu erään yhteisen asiakkaamme hääjuhlissa (ruokapöydässä, kuinkas muuten).

Tosin, on niitäkin suunnittelijoita, jotka eivät tätä luovuuden tuskaa koe. Ystäväni, kampaaja-modisti Hannu Viitala näyttää karkaavan jonnekin kauas, omaan onnelliseen paikkaansa, ja ulkoisesti herran kasvoille nousee vain haltioitunut hymy. Nii-iin. Toisilla on sitten taas tämä ahdistuksen ja tuskan erämaa ensin rämmittävänä, ennen kuin se happy place on saatavilla.